Minulta kysytään poliitikkona säännöllisesti miksen kuulu Vasemmistoliittoon vaan Vihreään liittoon. Kysymysasettelu juontunee siitä, että käsittelen usein sosiaalipoliittisia aiheita tavalla, joka pyrkii huomioimaan päätösten vaikutukset vähäosaisiin ja moniongelmaisiin päinvastoin kuin perinteiset porvaripoliitikot. Esimerkkinä tästä nyt vaikka Komerot-hankkeen yhteydessä antamani haastattelut, pitämäni puheet erinäisissä seminaareissa ja vaalikampanjoideni teemat.
Tässä artikkelissa pyrin määrittelemään eräänlaisen modernin naiivivasemmistolaisuuden ja sen kompastuskivet. Vasemmistolla en viittaa erityisesti vasemmistoliittoon, vasemmistonuoriin tai kaikkiin vasemmistolaisiksi itsensä lukeviin. Lukiovasemmistolaisuus on ennen kaikkea tietty suhtautuminen työllisyys-, talous-, elinkeino- ja sosiaalipolitiikkaan, johon törmää paljon näennäisesti sosiaalisesti ja globaalisti valveutuneiden (etenkin nuorten) vasemmistolaisiksi identifioituvien keskuudessa. Artikkeli on seissyt luonnoksena kuukausitolkulla, mutta itsenäisyyspäivän tapahtumien yhteydessä julkaisu tuli luontevaksi kommentiksi netissä käytyyn poliittiseen keskusteluun.
Lukiovasemmistolainen on henkilö, joka tarkastelee yhteiskuntaa vain ja ainoastaan siltä kantilta, mitä kaikkea kivaa ja/tai hyödyllistä voisi tehdä verovarojen ikuisella suihkulähteellä – jättäen huomiotta kysymyksen siitä, mistä rahat oikein saadaan ja kuka ne loppukädessä kykenee tai suostuu maksamaan.
Itseni miellän sosiaaliliberaaliksi – pidän vapaata markkinataloutta kätevänä tapana allokoida resursseja ja saada hintatietoja, mutta katson myös, että yksilön vapauden takaamiseksi täytyy taata tietty minimitoimeentulo (yösija, perusterveys ja ruokaa), jotta häntä ei epätoivon vuoksi voisi hyväksikäyttää tai painostaa hänelle epäedullisiin sopimuksiin. Suomi ei tällä hetkellä ole vapaa markkinatalous eikä se de facto takaa mitään minimitoimeentuloa. Poliittinen ajatteluni on juuriltaan juuri perinteisen vasemmistolaista, mutta olen kyllästynyt liikkeen idealistisuuteen.
