Skip to content

Yksinasuvien ahdinkoon on ratkaisut

Olen itse suuren osan aikuisuudestani ollut muodollisesti yksinasuva, ja työhön ja vapaaehtoistoimintaan liittyvistä syistä silloin yleensä päättänyt asua Helsingin kantakaupungissa. Tämä on syönyt lompakkoa aika paljon. Ilmiö on erittäin yleinen. Toisaalta hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelta on hankalaa löytää juurikaan edullisempia asuntoja edes Kehä I:n ulkopuolelta.

Helsingin varsinaisesta kantakaupungissa on avoimilta markkinoilta lähes mahdotonta saada yhden hengen n. 22 neliön miniasuntoa alle 750 euron kuukausivuokraa. Tämä siksi, että vaikka yksittäisiä ilmoituksia olisi jopa 650 euron asunnoista, niiden kysyntä on niin suurta, että todennäköisyys päästä sellaisten vuokralaiseksi kaikkien hakijoiden joukosta on korkeintaan muutaman prosentin luokkaa.

Samaan aikaan kaksi kertaa niin ison kolmion tai kaksion saattaa hyvinkin saada n. 1100 eurolla. Herää tietenkin kysymys mistä tämä epäsuhta johtuu. Miten 50 neliötä voi maksaa 1100 euroa (22€/neliö) mutta 22 neliötä 750 (34€/neliö)? Epäsuhta näyttäytyy niin, että yhdessä asuvien asuinkustannukset ovat paitsi pienemmät koska ne jaetaan, ne ovat myös pienemmät neliötä kohden. Tätä voisi kutsua yhdenvertaisuusongelmaksi.

Jos itse rakentamisen kuluja mietitään, on selvää, että keittiön ja erityisesti kylpyhuoneen rakentaminen on kalliimpaa kuin pelkän tavallisen huonetilan rakentaminen. Tässä mielessä on loogista, että jokaista kylpyhuonetta ja keittiötä kohden tulee kuluja. Tämä ei kuitenkaan selitä eroa, koska sen kustannusvaikutus on vuosikymmenten ajalle jaksotettuna varsin pieni.

Todellinen syy yksinasuvien kuluahdinkoon on yksinkertaisesti se, että yhden hengen tarpeita vastaavia asuntoja on aivan liian vähän. Se on yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan ilmiö, jota tosin sotkee useat kuviot, joista kerron myöhemmin lisää.

Vaalikoneita kokeilleet saattavat muistaa kysymyksen siitä, pitäisikö Helsingin kaupungin luopua säännöstä, että isoja asuntoja täytyy rakentaa puolet asunnoista. Linjaus on perua sellaisesta ajasta, jolloin Helsingin kantakaupungin asunnoista saatettiin jopa yhdistellä pienempiä asuntoja suuremmiksi, koska perheet halusivat asua isommin kuin ennen. Nyt trendi on päinvastainen; Helsingissä on uusissa taloissa ylitarjontaa isoista asunnoista, joita ei meinaa saada kaupaksi, ja samaan aikaan huutava pula yhden tai kahden ihmisen tarpeita vastaavista asunnoista. Silti suurten asuntojen ylirakentamista puolustetaan, koska se kuulostaa hienolta lapsiperheiden asian ajamiselta; pitäähän lapsiperheiden asumisesta pitää huolta. Se ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, että vain hyvätuloisilla tai perheellisillä olisi varaa asua Helsingissä. Yliivoimainen enemmistö kotitalouksista Suomessa ovat nimittäin yksinasuvien talouksia nykyään.

Lisäksi esteettömyysvaatimusten mukainen suunnittelu on johtanut tilanteeseen, jossa pienestä asunnosta uudessa talossa melkein puolet asunnon pinta-alasta menee kylpyhuoneeseen. Tätä on vaikea nostaa puheeksi leimautumatta, vaikka vammaisaktiivit ovat hyvin nostaneet esiin sen, että monessa tapauksessa kyse on vain huonosta suunnittelusta. Sitten suunnittelun laatuun on puututtava.

Kulut eivät kuitenkaan itsessään aseta markkinahintaa. Markkinahinta määräytyy sen mukaan mitä ihmiset ovat valmiita asunnoista maksamaan. Taloustieteessä asumisen tapaisista hyödykkeistä käytetään termiä välttämättömyyshyödyke. Välttämättömyyshyödyke on jokin tuote, palvelu tai vastaava, jonka kysyntä ei jousta, eli sen tarve ei katoa vaikka sen hinta nousisi miten paljon tahansa. Hyvin toimivilla asuntomarkkinoilla ihmisillä olisi aina varaa valita, ja asunnoista olisi aina pieni ylitarjonta. Silloin syntyisi järkeviä hintasignaaleja, jotka ohjaisivat asunnon myyjiä ja vuokranantajia ottamaan huomioon asiakkaiden tarpeet. Nyt meillä on sen sijaan asuntopulan vuoksi myyjän markkinat. Kun välttämättömyyshyödykkeellä on myyjän markkinat, markkinahintaa ei määrää enää asiakkaiden toiveet ja vaatimukset, vaan ihmisten ostovoima. Myyjät pääsevät siis kuppaamaan ihmisten lompakkoja.

Syy siis siihen, miksi asumisen hinta Helsingissä jatkuvasti kasvaa ei siis ole se, että kulut kasvaisivat (vaikka ne toki kasvavat) vaan helsinkiläisten kasvava tulotaso, joka liittyy lompakkokilpailuun siitä, kuka tänne pääsee asumaan. Samasta syystä ratkaisu yksinasuvien ahdinkoon ei ole pelkästään se, että lasketaan rakentamisen kuluja, koska silloin rakennuttajien voittomarginaali vain kasvaisi; markkinahinta ei muuttuisi mihinkään. Ainoa pitkäjänteisesti toimiva ratkaisu on siis se, että lisätään asuntojen tarjontaa niin paljon, että vuokranantajat eivät enää pysty korottamaan vuokriaan, koska asiakkaat voivat mennä muualle.

Asumisen hinnan laskulla saavutetaan valtavia hyötyjä muualla. Eläkeläisten, työttömien ja sairaiden köyhyys vähenisi, kannustinloukut helpottuisivat, etuusmenot vähenisivät, ihmisten taloudellinen stressi vähenisi, ihmisten ostovoima kasvaisi mikä kasvattaisi alueen taloutta ja loisi samalla lisää työpaikkoja. Ilman asumisen hinnan toimivaa laskemista, näiden muiden ongelmien korjaaminen on lähes mahdotonta. Jos joku yrittää ratkaista näitä muita ongelmia ratkaisematta asumisen kulujen ongelmaa järjestelmätasolla esimerkiksi vaatimalla lisää kaupungin vuokra-asuntoja, hän ei tule onnistumaan, koska se ei lähimainkaan riitä.

Tarjonnan voimakas lisääminen ratkaisee niin monta muuta Helsinkiläisten ongelmaa, että olen valinnut sen ydinteemaksi jolla pyrin Helsingin kaupunginvaltuustoon hoitamaan tätä asiaa. Tiivistetysti, avaimet tarjonnan lisäämiseen ovat:

  • Nopeampi rakentamisen kaavoittaminen, ketterämpi kaavoitusluonnosprosessi ja vähemmän yksityiskohtiin puuttuvat kaavat
  • Korkea rakentaminen joka on samalla tiivistä. Ei siis tornitaloja keskelle suurta aukiota, vaan korttelikaupunkia keskikorkeista taloista.
  • Käyttötarkoitusten muutosten sujuvoittaminen, eli tyhjillään kauan seisseiden toimistojen muuttaminen asunnoiksi. Helsingin tyhjillään seisovasta toimitilasta voitaisiin yksinkertaisesti menettelytapamuutoksella saada tilapäisratkaisuna asuntoja jopa 20 000 ihmiselle vuonna 2018.

Syy siihen miksi asumisen hinta ja asuntopula ovat minulle niin tärkeitä kysymyksiä on alun perin se, että olen itse joutunut kokemaan asunnottomuutta Helsingissä nuorena opiskelijana kahteen otteeseen. Tiedän hyvin sen uskomattoman stressin ja epävarmuuden, joka liittyy asuntojen saatavuuspulaan ja sosiaalitoimenkin kyvyttömyyteen tarjota ongelmiin mitään ratkaisuja. Talvipakkasilla on ikävä olla ulkona.

Mihin minua sitten tarvitaan tässä? Siihen, että minua oikeasti kiinnostaa nämä asiat. Asiaa on vatvottu monien päättäjien toimesta jo kymmenen vuotta, eikä asioihin ole tullut mitään muutosta. Ongelmiin on ratkaisuja, ja nyt niitä on aika käyttää.

Lisää vaaliteemojani löytyy sivulta Ratkaisuja.

Lilja
Lilja Tamminen on Vihreiden ehdokas Helsingin kaupunginvaltuustoon äänestysnumerolla 722. Hän on liberaalia ja tulevaisuuteen katsovaa työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaa edustava talousasiantuntija, tietokirjailija ja Kallion Seudun Vihreiden puheenjohtaja.

 

 

Published inpolitiikka

3 Comments

  1. Tuomas P Tuomas P

    Pienten asuntojen rakentaminen ei laske pienten asuntojen hintaa yhtään enempää kuin suurten asuntojen rakentaminen, jos molempia tehdään _lukumääräisesti_ yhtä paljon. Pulaa on asunnoista ylipäänsä, ei erityisesti pienistä asunnoista; kukaan ei aktiivisesti halua asua pienessä asunnossa, pienet asunnot nyt vain asettuvat kaikkien asuntojen laatujärjestyksessä hännille, jolloin ne jäävät vähiten maksukykyisten ihmisten asuttavaksi, ja niiden markkinahinta asettuu maksukyvyn mukaan alhaisemmaksi. Itseasiassa pienten asuntojen rakentaminen vain nostaa pienten asuntojen hintaa, kun muussa tilanteessa suurempaan asuntoon muuttava maksukykyisempi asukas joutuu tyytymään pieneen asuntoon mutta maksaa siitä silti oman maksukykynsä mukaan.

    Toki voidaan argumentoida että pieniä asuntoja saa samaan tilaan useampia kuin suuria asuntoja, mutta tämän voi ratkaista yksinkertaisesti kaavoittamalla ja rakentamalla enemmän.

    Itsetarkoituksellinen huonojen asuntojen rakentaminen (ja 20 neliötä on huono asunto) ampuu pitkällä aikavälillä itseään jalkaan. Tuotantoeläimiäkään ei saa pitää pienissä häkeissä, miksi ihmisiä saisi?

    • Älä tulkiste minua väärin: en peräänkuuluttanut tässä erityisten pienten asuntojen rakentamista. Eivät ihmiset halua miniasuntoja miniasuntojen vuoksi. En minäkään haluaisi asua 20 neliön asunnossa ainakaan pysyvänä ratkaisuna.

      Pitää rakentaa sellaisia asuntoja, jotka vastaavat ihmisten tarpeita ja maksuhalukkuutta. Ongelma suurissa asunnoissa (kolmiot ja suuremmat) on se, että yhden ihmisen asuinratkaisuina ne vievät paljon tilaa ja ovat kalliimpia rakentaakin, eli resurssit kohdentuvat huonosti. Ne usein eivät myöskään vastaa ihmisten tarpeita silloin.

      Kuten artikkelissakin totean, kyse on asuntopulasta ylipäätään, mutta voidaan myös markkinoilla havaita, että pulaa ei ole suurista asunnoista, joita edelleen vaaditaan rakennettavan suhteettoman paljon Helsingin kaupungin kaavoituspolitiikan myötä. Asuntopula aiheuttaa sen, että minkä tahansa kokoisen ja laatuisen asunnon hintapohja on hyvin korkea ja hintapohjaa toki nostaa Helsingissä 600 euroon jo pelkästään se, että vasta sen jälkeen yleisen asumistuen laskentakaavassa alkaa olla asukkaan omilla valinnoilla merkittävää vaikutusta asumismenoihin. Ratkaisu siis on se, että rakennetaan enemmän sellaisia asuntoja, jotka vastaavat ihmisten tarpeita. Se toimisi markkinaehtoisesti, mutta se on tällä hetkellä keinotekoisesti estetty. Voimakkaasti kasvattamalla yhden tai kahden ihmisen tarpeita vastaavien asuntojen tarjontaa saisimme toimivammat markkinat. Suurissa asunnoissa markkinat toimivat jo kohtalaisen hyvin, mikä näkyy hinnoissakin.

  2. Totte Totte

    Yleisessä asumistuessa enimmäisasumismenot näyttävät olevan 508 e/kk. Tästä ylimenevä osa jää siis (teoriassa) kokonaan vuokralaisen maksettavaksi. Asumistuella ei kuitenkaan ole merkitystä mikäli nostaa toimeentulotukea. Minimivuokran asettaa kai yleisen asumistuen enimmäisasumismenojen sijasta ennemminkin toimeentulotuessa korvattava maksimi (675 e/kk).

    Käytännössä tuo 675 e/kk ei ole aivan minimi, sillä kaikki yksiöitä ei saada vuokrattua (tai haluta vuokrata) toimeentulotukiasiakkaille. Jäljelle jääneitä yksiöitä on sitten kuitenkin niin vähän, että muut kuin toimeentulotukiasiakkaat joutuvat kilpailemaan niistä ja maksavat siten vähintään 600-650 e/kk (nopean haun perusteella). Ja kuten miainitsit, näin halpoja ei varmaan riitä kaikille.

Vastaa