Skip to content

Tarvitsemme uuden työn määritelmän

9,90 € (e-kirja), 20€ (nid.)

Olipa kerran työ – ihmisyys, hyvinvointivaltio ja yhteiskuntasopimus vähenevän työn digitaaliyhteiskunnassa.

Se oli Juuso Pesälän kanssa kirjoittamani kirjan nimi. Sitä varten teimme puolitoista vuotta tutkimustyötä, joka tuotti useita ennustuksia, joista ennen kirjan julkaisua yksi ehti osoittautua liian konservatiiviseksi (toteutuma oli voimakkaampi) ja osa on jo ehtinyt käydä toteen vuosia ennen odotuksiamme. Elämme jänniä nopean muutoksen aikoja.

Vaikka kirjan nimi ehkä niin antaisi ymmärtää, kirja ei väitä, että lakkaisimme tekemästä työtä. Työn määritelmän vain on muututtava niin paljon, että yhä suuremmissa määrin teemme elämällämme tuottavia asioita, joita emme kutsu työksi, koska ne eivät seuraa totuttuja työn kaavoja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen pohdinnan aihe.

Jos investointi ihmistyön osavaiheita automatisoiviin laitteisiin on halvempaa kuin ihmisten palkkaaminen nousevilla elinkustannuksilla, automatisointi kannattaa. Vielä kannattavampaa se on, jos automaation avulla voidaan poistaa tarve ihmisten tarvitsemille tiloille, aikarajoitteille ja paikkasidonnaisuuksille. Yhä enemmän tuotanto tapahtuu milloin missäkin ilman ihmisen suurempaa sekaantumista. Liiketoimet pyrkivät vapautumaan ihmisistä ja paikoista, koska ne ovat tuotannon tuottavuuden rajoitteita. Organisaation johtoporras saattaa virtaviivaistetussa yrityksessä olla saman kokoinen kuin sen suorittava henkilökunta yhteensä. Toista se oli ennen.

Tavallaan tässä kehityksessä ei ole mitään vikaa. Ihmisten kannattaisi aina keskittyä tekemään sitä, missä itse ovat parhaita. Kun suorittavasta työstä vapautuu ihmisiä tekemään jotain luovempaa, odotettavissa on yleistä hyvinvoinnin kasvua. Ongelma on, että tämä todellisuus ei ole aivan seurannut tätä periaatetta. Syitä tähän on useita aivan AY-liikkeestä EK:hon ja eduskuntaan, mutta väitän, että ongelman yksi ydin on liiketoiminnan logiikka.

Liiketoiminta perustuu siihen, että ihminen tai yritys tuottaa jotain jollekulle toiselle, ja saa siitä maksun. Kannattamaton liiketoiminta loppuu nopeasti ja kannattava menestyy. Tässä itsessään ei ole mitään vikaa. Ansio kuuluu sille, joka on tehnyt muille jotain hyödyllistä. Ilman tätä ansion logiikkaa olisimme todennäköisesti edelleen kehittymättömiä yhteiskuntina ja talouksina. Menneiden polvien vaivannäkö tuotti hedelmää, vaikka se olikin rankkaa.

Miltä näyttää ajatusten työpaikka? Onko se edes tietty tila?

Ongelma on siinä, että tämä on käytännössä ainoa ansion käsittämisen logiikka, joka meidän kulttuurimme tuntee. Jos teet leivän, saat lantin. Olemme kehittyneissä maissa kuitenkin jo kehittyneet ohitse sen, että ihmisiä alkaisi kuolla talvella nälkään jos joku laistaakin raadannasta. Näin oli ennen, muttei enää.

Liiketoiminnan logiikalla tuotantoon pääsevät osalliseksi eli työhön ne, jotka ovat hyviä tarjoamaan liiketoimintaloogisia tuotoksia. Useimmille näistä tuotoksista ei ole rajattomasti kysyntää. Vaikka hampurilainen tai kaunis juliste olisi miten edullinen tahansa, minulla ei ole rajaton tarve niille, enkä toisaalta halua maksaa loputtoman paljon hampurilaisesta tai julisteesta vaikka se olisi miten hieno tahansa. Liiketoiminnan logiikka palvelee parhaiten sellaisten asioiden tarjoamisessa, jotka ovat joko enemmän tai vähemmän välttämättömiä tai auttavat meitä epäsuorasti saamaan lisää välttämättömiä asioita. Asiat eivät tässä tapauksessa ole välttämättä tavaroita, vaan ne voivat olla palveluita, ihmiskontakteja, arvostusta tai muita asioita. Liiketoiminnan ansiologiikka siis vie meitä poispäin materiaalisesta niukkuudesta. Se on erinomainen asia.

Sen sijaan voisimme yhteiskuntana päättää, että tarvitsemme aina lisää tiedettä, keksintöjä ja löydöksiä. Tiede, keksintö ja löydökset vaativat usein suuria investointeja, ja niistä ei välttämättä ole yksittäisille sijoittajille saatavissa mitään suuria taloudellisia hyötyjä, ainakaan suoria sellaisia. Niihin sijoittaminen on erittäin riskialtista; suurin osa perustutkimuksesta ei tuota läpimurtoja. Lisäksi tieteen, keksintöjen ja löydösten hyödyt ovat usein ulkoishyötyjä. Se tarkoittaa sitä, että joku muu kuin tekijä tai kustantaja saa siitä merkittävästi hyötyä. Tässä kohtaa liiketoiminnan logiikka pettää meidät; liiketoiminta ei investoi asioihin, jotka hyödyttävät suhteettomasti kaikkia eikä juurikaan itseä.

Liberaalin tulisi aina perustella itselleen valtion tarvetta. Tämä on kuitenkin yksi sellainen asia, jossa jonkin valtiomaisen tahon tarve on nähdäkseni välttämätön, koska yksittäiset ihmiset eivät yleensä kykene tekemään koko ihmiskunnan edistykseen vaadittavia investointeja, vaikka heillä yhdessä yksilöinä olisikin niihin varaa. On helpompi hallita tiettyjä niukkuuksia yhdessä.

Miten tämä liittyy työhön? Se liittyy työhön siten, että meidän tulisi julkisen vallan toimesta palkita niitä, jotka tuottavat ulkoishyötyjä eli hyötyä koko yhteiskunnalle tai jopa ihmiskunnalle.

Tämä ei tarkoita sitä, että kasvattaisimme järjestösektorin ns. kultaisia kahleita eli hakemuspohjaisia sattumanvaraisten kulujen rahoituksia EU-rahastoista tai muualta. Se järjestelmä tuottaa lähinnä taitavia rahoitushakukonsultteja. Meidän tulisi kehittää keinot taloudellisesti palkita ihmisiä siitä, kun he onnistuvat tekemään jotain hyödyllistä. Haaste tässä on arvioida mikä on hyödyllistä. Se ehkä nähdään vasta jälkikäteen. Nobel- tai Finlandia-palkinnot eivät vastaa tähän tarpeeseen, koska niiden tehtävä ei ole rahoittaa tutkimusta ja luovaa työtä vaan myöntää tunnustuksia jo muutoin menestyneille. Myöskään se, että vain kaadamme rahaa tutkimuslaitosten päälle ei ole hyvä idea, koska se saattaa luoda kummallisia kannustimia eikä palkitse tuloksista.

Patenttilaitos oli aikoinaan yritelmä vastata tähän tarpeeseen, mutta se on pahoin vanhentunut ja muodostunut enemmänkin edistyksen rasitteeksi. Patenttilaitos palkitsee tietenkin vain liiketoimintaa tukevista innovaatioista ja toisaalta ongelmia aiheuttavat järjestelmän maantieteellinen pirstoutuneisuus, epäyhteneväiset käytännöt, epätasavertainen lainsuojattomuus ja ylipitkät suoja-ajat. Patenttilaitos tulisi korvata jollain toimivammalla ratkaisulla. Yhden sellaisen luonnos esitetään kirjassamme.

Mutta mikä olisikaan tieteellisten löydösten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden patenttiratkaisu? Miten palkitsemme kullankaivajaa siitä, kun kultaa löydetään mutta se vyöryy kaikkialle? Kun tiedämme vastauksen siihen, tiedämme myös, mistä tulevaisuuden työstä yhä suurempi osa löytyy.

Kaikki eivät aina tule kykenemään palkittuun työhön. Näin on aina ollut. Tehtävämme olisi katsoa, että jokainen tulee toimeen ja palkita niitä, jotka tekevät kaikkien toimeentulon eteen vielä enemmän. Se onnistuisi tekemällä maailmasta yksi suuri hackathon.

Tänään torstaina 30.3.2017 Helsingin Hakaniemessä minä, Juhana Vartiainen, Tuomas Tuure ja Osmo Soininvaara puhumme tulevaisuuden työstä, toimeentulosta, hyvinvointivaltiosta ja työmarkkinoista Café Mascotin salissa klo 18-19:30. Tervetuloa!

 

Published inpolitiikka

Be First to Comment

Vastaa