Skip to content

On aika herätä uuteen vuosisataan

Nyt näin vuoden 2017 alettua kesken suurten poliittisten epävarmuuksien, haluan puhua ajan hengestä, zeitgeistista. (Varoitus: teksti on kolmiosainen, ja jokaisen osuuden lukemiseen menee muutama minuutti.)

Taantumukselliset liikkeet jylläävät maailmassa. Rajakit, brexittaajat, jihadistit, eurooppalainen ”äärioikeisto”, amerikkalainen ”alt-right”, Trumpin vaalikampanja sekä Putinin hallinto. Nämä tahot määräsivät paljoa siitä, miten koimme vuoden 2016. Ja syystäkin; elämme kummallista murrosten aikaa.

 

Olen parin vuoden ajan silloin tällöin kirjoittanut ja puhunut yhteisten todellisuuskäsitysten sirpaloitumisesta ja näkemysten polarisaatiosta, koska näen ne erittäin merkittävinä riskeinä paitsi liberaalille demokratialle myös kaikelle suurten ihmisjoukkojen yhteiselolle ylipäätään. Tämä sirpaloituminen ei ole uusi ilmiö, mutta se alkoi nähdäkseni kiihtyä joskus 2000-luvun vaihteessa, kenties Internetin saatavuuden kasvun myötä. Siinä missä näkemyseroja ennen ohjasi enemmänkin arvot ja yhteiskunnallinen asema, näkemyseroja nykyään hallitsee yhä enemmän myös ristiriitaiset käsitykset siitä, mikä on totta ja mahdollista.

”Kuplaantuminen” ja ”heimoontuminen” liittyvät keskeisesti tähän. Identiteettiyhteisöissä kuten puolueissa ja Facebook-aktivismiryhmissä on jatkuva taisto kahden voiman välillä. Ensinnäkin yhteisö luo heimovaistojemme mukaista yhteishenkeä, joka tuntuu hyvältä, koska se korostaa omaa oikeassaolon kokemustamme – joka samalla erottaa meidän muista, ”vääristä” ryhmistä. Toisaalta, koska yhteisöt koostuvat lukemattomista ihmisistä, yhteistä todellisuuskäsitystä pyritään jatkuvasti muokkaamaan, yleensä tiukentamalla ”puhtauden” ehtoja sallitun todellisuuskäsityksen ympärillä. Tämä toinen voima on ollut mm. kommunististen liikkeiden kirous, ja se on ryhmien jakautumisen kautta johtanut lukemattomiin erilaisiin kommunismin pienhaaroihin. Toisaalta heimoyhteisön viestin kärjistäminen saattaa kyetä yhdistämään suuria ihmisjoukkoja sillä hinnalla, että se vieraannuttaa muutaman yksilön. Tämä on kuitenkin se mekanismi, jolla kuplat, nykyaikakautemme meta-heimot, syntyvät.

I.  Ajan henkemme anatomia

Ihmisten lokeroiminen heidän nimeämien aatteidensa perusteella on melko tuhoon tuomittua, koska verrattain harvalla ihmisellä on ylipäätään tiedossaan, minkä nimistä kirjallisuuden poliittista aatetta hän kokonaisuutena edustaa. Harva edes on koherentisti jotain aivan tiettyä. Aatehistorian pohtiminen onkin varattu lähinnä muutamalle tutkijalle ja nörtille, kuten itselleni. Sen sijaan olen huomannut, että paljon parempi keino hahmottaa nykyaikamme suuria poliittisia ilmiöitä ja ristiriitoja on jakaa ihmiset erilaisiin zeitgeisteihin – mielentiloihin, jotka mielipidesisältöjen sijaan pyrkivät kuvaamaan ihmisten suhtautumistapaa maailmaan ja yhteiskuntaan. Katson tunnistaneeni kolme merkittävää yhteiskunnallisen suhtautumisen voimaa, jotka ovat erilaisissa ristiriidoissa keskenään, ja jotka paljolti selittävät aikamme vastakkainasetteluita. Näiden lisäksi on vielä yksi, mutta siitä myöhemmin.

  1. Business as usual, eli myöhäismoderni mielentila (tai marxilaisten käyttämä ”myöhäiskapitalismi”), joka muodostaa pääosan länsimaiden hyväosaisten sisäisestä ajattelusta ainakin käyttäytymisen tasolla. Ajattelua ohjaa talouden ja siten yhteiskunnan pitkän aikavälin vakaan ennustettavuuden tavoite, joka on hallinnut länsimaisia yhteiskuntia 1970- tai 1980-luvuilta saakka ja tyydyttää globaalin finanssitalouden tarpeet. Myöhäismoderni mielentila on kuin aatteista riisuttu versio 1900-luvun alkupuoliskon eliitin taloudellis-teknologis-edistyksellisestä modernistisesta mielentilasta. Myöhäismodernismin yksi tyypillinen poliittinen pari on liberaalikonservatismi, jonka muottiin Suomessa parhaiten sopii Kokoomus ja vähäisemmissä määrin Keskusta, RKP ja joissain tapauksissa SDP. Nämä puolueet ovat käytännössä kaikki alun perin modernistisia, eli ovat perua 1900-luvun alusta.
  2. Postmoderni edistyksellisyys, eli laaja kokoelma erilaisia vastareaktioita maailmassa tunnistettuja nykyisyyden tai menneisyyden ”vääryyksiä ja virheitä” kohtaan. Tähän kategoriaan mahtuvat erilaiset arvoedistykselliset tai ”arvoliberaalit” ilmiöt kuten humanitaarinen maahanmuuttopositiivisuus, feminismin uudenlaiset liikehdinnät, ympäristönsuojelu, DeGrowth-aate, ynnä muita. Postmoderni edistyksellisyys kehittyi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä (pääasiassa nuorten) vastareaktiona modernismin ylilyönteihin kuten luonnontuhoon, sotiin, ihmisten tasapäistämiseen, seksuaalimoralismiin ja rasismiin. Postmoderni edistyksellisyys on kauan elänyt rinta rinnan myöhäismodernin kanssa, ja ne muodostavatkin eräänlaisen avioliiton. Luonteeltaan ”edistyksellisiä” postmoderneja puolueita Suomessa ovat lähinnä Vihreä liitto ja 2000-luvulla akateemisten valtaama Vasemmistoliitto. Puolueiden sijaan postmoderni edistyksellisyys on suurempaa järjestöissä, opiskelijapiireissä ja verkossa (esim. Tumblr).
  3. Postmoderni taantumuksellisuus, joka on vastareaktio molempiin edellämainittuihin, mutta erilaisina cocktaileina. Ilmiö on kohtalaisen uusi, vanhimmillaan ehkä perua 1990-luvun laman ajoilta. Tätä ei tule sekoittaa perinteisempään oikeistolaiseen uuskonservatismiin (ajatelkaa vaikka Päivi Räsästä), joka on vanhempi ja enemmänkin myöhäismoderni ilmiö ja lähempänä liberaalikonservatismia. Postmodernia taantumuksellisuutta leimaa ennen kaikkea pettymys myöhäismodernin finanssitalouspoliittisen politiikan ja rakenteiden kykyyn tarjota taloudellisia etenemismahdollisuuksia ja vakautta ihmisille – tai vähintäänkin nämä ihmiset ovat kokeneet yhteiskunnallisen asemansa heikentyneen vaikka mitään ”akateemista” analyysiä ei olisikaan taustalla. Eurooppalainen ”äärioikeisto”, ”alt-right” ja tunnistettava osa perussuomalaisesta puolueesta vastustaa sekä myöhäismodernia yhteiskuntaa että postmodernia edistyksellisyyttä. En ole aivan perillä siitä, mistä tämä postmodernin edistyksellisyyden inhoaminen juontuu, mutta arvelisin sen liittyvän maataloudellisen tai modernin miesroolin arvostuskriisiin kehittyneissä talouksissa, jota käsittelen kirjassanikin. Toinen elementti voi olla se, että postmoderni edistyksellisyys koetaan postmodernien taantumuksellisten keskuudessa elitistiseksi ja koettuja ongelmia vähätteleväksi. Yhdysvalloissa tästä mielentilasta johdettua poliittista aatetta kutsutaan joskus paleokonservatismiksi. (Kaikki postmoderni taantumuksellisuus ei aktiivisesti vastusta postmodernia edistyksellisyyttä, mutta kokee sen usein silti vieraaksi. SDP:n AY-liikesiipi edustaa ulostuloissaan lievästi postmodernin taantumuksellisuuden tällaista maltillista muotoa, kuten ennen teki merkittävissä määrin myös Vasemmistoliitto. Ehkä monet ”oikeistopopulistien” kannattajat ovatkin entisiä perinteisen vasemmiston äänestäjiä. Esimerkiksi SDP:n ja Perussuomalaisten äänestäjien päällekkäisyyttä on tutkittukin jonkin verran ja puolueiden kannatuksen vaihtelu yksi yhteen antaisi ymmärtää, että näin on. Selvyyden vuoksi on myös mainittava, että postmodernilla edistyksellisyydellä ja taantumuksellisuudella en viittaa mihinkään hyvään tai huonoon, vaan nimitykset viittaavat liikkeiden sisäiseen ajattelutapaan.)

Jos teksti on tähän asti kuulostanut kummalliselta jargonilta, klikkaa alta auki pieni taustakerronta modernismista.

Käsitteistöä (paina avataksesi)

Aatteellinen modernismi oli valtavirtainen zeitgeist eli ”ajan henki” n. 1870–1970, kun maatalousyhteiskuntien murroksessa yhteiskunnat muuntuivat nykyaikaisia muistuttaviksi kehittyneiksi teollistalouksiksi. Modernistisen ajattelun keskiössä oli idea, että ihmiskuntaa täytyi aktiivisesti ”edistää”, jotta yhteiskunnat lähtisivät ideaaleille tulevaisuuden kehitysraiteille. Modernia aikakautta leimasi naiivi teknologinen edistysoptimismi, joka kiteytyy DuPont-yhtiön mainoslauseessa Better living through chemistry (1935). Charlie Chaplin satirisoi tätä ajattelua elokuvissaan Modern times (”Nykyaika”, 1936) ja The Great Dictator (”Diktaattori”, 1940), joissa ihminen vastentahtoisesti haluttiin pakottaa keinotekoisiin ja epäinhimillisiin rooleihin. Vaikka tuo aika loi perustan nykyiselle teknologialle ja hyvinvoinnin kasvulle, se toi myös mukanaan joukkotuhoaseet, kuolemanleirejä, luonnontuhoa ja ympäristöongelmia. Kommunistiset ja fasistiset vallankumoukset olivat tuon ajan turhautuneiden vastaliikkeitä, joiden aikaansaamat vallankumoukset voidaan nähdä oireina siirtymästä maataloudesta teollistalouteen ilman kunnollista pohdintaa siitä, miten ihmisten epätasa-arvon ja osattomuuden kokemukset käsitellään yhteiskunnissa. Seurasi sisällissotia ja ”puhdistuksia”. Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin missään sodassa aiemmin.

Toisen maailmansodan jälkeen aatteellisuus rauhoittui. Alkoi pikkuhiljaa kehittyä modernia haastava ajan henki. Postmoderni ajattelu oli vastareaktio modernin itsekritiikitöntä ja yksilöä kunnioittamatonta edistysoptimismia vastaan, joka johti ylilyönteihin. Sotien ja aseiden vastainen liike voidaan nähdä protestina modernin ajattelun ihmisarvon piittaamattomuutta vastaan; hippiliike ja seksuaalinen vallankumous taas nuorten postmodernina kapinana modernien vanhempiensa ajatuksia vastaan. Ydinvoiman, luonnontuhon ja ympäristömyrkkyjen vastustus oli protesti modernin ihmisen kestämättömälle ylimielisyydelle luontoa kohtaan. Näiden liikkeiden aatteelliset jälkeläiset muodostavat jonkinlaisen ”postmodernin edistyksellisyyden” ytimen, joka on jatkanut jalostumistaan tähän päivään asti.

Moderni ajattelutapa ei silti kadonnut, vaan se elää postmodernin rinnalla, aatteista riisuttuna.

Elämmekin postmodernismin sävyttämää semi-globaalia myöhäismodernia aikakautta, jonka valtavirrassa ei vallitse varsinaista yhteiskunnallista edistysaatetta tai yhdistävää ”suurta kertomusta”. Sen sijaan talous ja ennen kaikkea talouden vakaus ohjaavat ja rajoittavat päätöksentekoa. Hyvästä syystäkin; olemme eläneet poikkeuksellista rauhan aikakautta jo vuosikymmenten ajan, koska olemme keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin kasvuun. Yhteiskunnan jäsenet haluavat ostaa ilmeisen saastuttavia kulutustuotteita vihreällä luomu-tarralla. Sotilasteollisuutta palvelevan suurtehtaan johtaja ostaa tulospalkkiollaan kotiinsa maalauksen tyhjistä muovipusseista akvaariossa, joka kuvaa ihmisen välinpitämättömyyttä.

Teoksessaan The Postmodern condition (1979), Jean-François Lyotard julisti modernismin ”suurten kertomusten” ajan loppuneen, koska postmoderni ihminen koki ”suuret kertomukset” yksilöä rajoittaviksi. Yhtenäiskulttuuri kuoli, ja kulttuuri mureni yhä pienemmiksi fragmenteiksi, jotka keksivät omat kertomuksensa.

II.  Postmodernia on kritisoitava

Ristiriidastaan huolimatta, postmodernilla taantumuksellisuudella ja postmodernilla edistyksellisyydellä on kuitenkin varsin paljon yhteistä. Ne nimittäin jakavat postmodernin hengen siitä, että objektiivinen totuus on lakannut olemasta mielenkiintoinen asia, mikä samalla vapauttaa heidät ns. seurausetiikasta. Postmodernismin henki on, että vain omat totuutemme ovat oleellisia. Siksi, vaikka uusi taantumuksellisuus joskus flirttaileekin modernistisen ajan poliittisen kuvaston kanssa (kärjistetyimmillään natsisaksan symboleilla), se ei ole modernistista liikehdintää, vaan postmodernia löysää retroilua (appropriaatiota). Modernia määritti nimittäin erilaiset viralliset totuudet.

Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi.
– Timo Soini

Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.
– Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo

Jos nimet jättäisi pois, nuo lainaukset voisivat olla kuin suoraan amerikkalaisen queer-vasemmistolaisen postmodernin kirjallisuuden opiskelijan opinnäytetyöstä. Postmoderni suhde faktoihin ei ole aivan uusi ilmiö; sitä on akateemisesti kritisoitu ainakin 1990-luvulta asti. Tämä relativismi ja subjektivismi voi tuntua harmittomalta, mutta laajasti kansan keskuuteen levitessään se on 2010-luvulla luonut erinomaiset apajat kasvavalle identiteettipolitiikalle, ja lopulta tämän hyväksikäyttöön perustuvalle propagandalle ”totuudenjälkeisessä” maailmassa. Aikoinaan erinäisestä terveyshuuhaasta alkaneesta postmodernista omien faktojen mentaliteetista on nyt tullut yhteiskuntia hajoittava voima.

Postmodernien mielentilojen yhdistävä tekijä on se, että ne ovat todelliselta luonteeltaan yksinomaan reaktiivisia, eli ne ovat jotain vastaan. Ne kokevat olevansa uhreja ja altavastaajia. Sen ei tulisi tulla yllätyksenä, koska ne ovat syntyneet alun perin juuri vastareaktioina valtavirtaa vastaan. Postmodernit mielentilat eivät varsinaisesti kykene ehdottamaan mitään uutta, vaikka uutta kipeästi maailma tarvitsisikin. Ne enemmänkin joko haluavat korjata tapahtuneita, kokemiaan vääryyksiä (kielloilla ja määräyksillä), tai sitten haluavat suoraan palata menneisyyden tilaan (taantumuksellisuus).

Kun siis tarkastelemme sitä, miksi esimerkiksi Suomen politiikka on ollut käytännössä koko ikilaman (2008–) ajan hyvinkin seisaantunutta talouden toimintaympäristön suuriin muutoksiin verrattuna, väitän syyksi myöhäismodernia äärivakausajattelua mutta ennen kaikkea läpitunkevaa postmodernia mielentilaa. Nykyaikaisten postmodernististen liikkeiden virhe on omaksua ”juristin asenne” kaikkiin nykyisyyden uusiin konkreettisiin parannusehdotuksiin tai muutoksiin: sanotaan varmuuden vuoksi kaikelle entuudestaan tuntemattomalle ”ei”, kuitenkaan esittämättä mitään realistista vaihtoehtoa tyrmätyille esityksille. Korkeintaan kuvaillaan idealistisen löyhä viitekehys, josta ideaaliratkaisujen tulisi löytyä, mutta ei pysähdytä pohtimaan sen viitekehyksen realistisuutta. Postmoderneja mielentiloja leimaa traumaperäinen kompromissikyvyttömyys tavoitteiden välillä. Postmodernit mielentilat muistuttavat dogmaattisia uskontoja.

Vaikka 1900-luvun villit aatteet ja naiivit edistysoptimismit saivat kiittää vastareaktioistaan ihan vain itseään, ne tarjosivat näin jälkiviisaasti katsottuna sentään tulevaisuususkon, jonka viimeiset rippeet haihtuivat ilmaan joskus 2000-luvun vaihteessa. Ihminen näyttäisi kuitenkin aina kaipaavan jotain, jota kohti itse pyrkiä ja yhteiskuntaa ohjata. Ihminen haluaa löyhän mutta uskottavan vision vauraammasta, terveemmästä ja onnellisemmasta tulevaisuudesta itselle, jälkeläisille ja lähipiirille. Hän haluaa projektin. Ennen kaikkea ihminen kaipaa visiota ja utopiaa silloin, kun on vaikeaa. Siksi sotilaita pitää muistuttaa unelmista.

Kun edistysaatteelliset ”suuret kertomukset” länsimaissa ovat kuihtuneet pois, ilman yhteisiä valtavirtaisia visioita jääneistä yhteiskunnista on alkanut tulla erinomaisia viljelyalustoja tuhoisalle nihilismille, josta Nietzschekin varoitti. Pessimismistä tuli ikään kuin uusi realismi. Tämä nihilismi ilmenee erilaisten mukamas-aatteellisten ilmiöiden esiin kumpuamisena. Suuri osa tästä pseudoaatteellisesta nihilismistä kiteytyy internet-kulttuurin käsitteeseen ”for the lulz”, joka kuvaa yksilön kannalta järjettömien ja yleensä vahingollisten asioiden tekemistä lähinnä omahyväisinä, vahingoniloisina vitseinä. Esimerkiksi huomattava osa Trumpin sosiaalisen median rummutuksesta nuorten miesten keskuudessa oli juuri tätä; eräänlainen tuomiopäivän nihilismikultti, josta kirjassani varoitetaan ja näen vain kasvavan. MV-lehden Janitskin, Milo Yiannopoulos, ylilauta.fi:n sammakkokaverit ja Sebastian Tynkkynenkin sekoittavat median pakkaa juuri siksi, etteivät millään syvällisellä tasolla edusta oikein mitään. He ovat niin kyynisiä, ettei meillä ole sille vielä edes sanaa. Modernisti sanoisi, että he ovat sieluiltaan kuolleita.

Toinen 2010-luvun ilmiö on postmodernin edistyksellisyyden ylikypsyminen. Sinänsä kritiikeissään tärkeät ja hyvää tarkoittavat liikkeet ovat 2010-luvun dekonstruktio-maniassaan jättäneet jälkeensä pääosin vain irrallisia näkemysmurusia, joita on ylpeästi esitelty vitriinissä uutena järjestyksenä. Jos kuitenkin jonkin asian haluaa yhteiskunnassa korjata, se pitää osata paitsi purkaa, myös kasata uudestaan toimivaksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Sitä ei ole juurikaan tehty. Sen sijaan on luotu marxismin tapaisia oppiteoreettisia viitekehyksiä, jotka vieraannuttavat yhä useamman. Sekä postmodernin taantumuksellisuuden että postmodernin edistyksellisyyden liikkeille on ollut tärkeämpää tuottaa ”oikeaoppisille” oikeassaolon kokemuksia poliittisen rakentavuuden tai itsereflektion sijaan. Se on johtanut lukuisiin irrationaalisiin kummallisuuksiin, joiden julkisesta kyseenalaistamisesta on tullut äärimmäinen tabu, vaikka se olisi erittäin tarpeellista.

Samaan aikaan myöhäismodernia mentaliteettia edustavien epämielenkiinto uudenlaisia osattomuuden kokemusten ja epätasa-arvon lähteitä kohtaan ainoastaan ruokkii postmodernia taantumuksellisuutta. Lisäksi kaukomailta tulleet ihmiset alkavat taantumuksellisten silmissä yhtäkkiä näyttää poliitikoiden lempilapsilta, saaden ”kaiken ilmaiseksi” ja ”vapaudu vankilasta-kortit” samaan aikaan, kun kansan ”syvien rivien” osattomuuden kokemuksista kumpuavat valitusvirret tyrmätään postmodernien edistyksellisten toimesta white privilege -leimalla tai julistetaan ilkeäksi idiotismiksi. Osittain näin käy koska se joskus on idiotismia tai suhteellisuustajuttomutta, mutta osittain myös siksi, että taantumukselliset eivät kykene ilmaisemaan itseään vilpittömästi tavalla, jota etablissmentti ymmärtäisi. Vähättely koetaan naamaansyljeskelyksi yhtä lailla kuin feministi tuohtuu antifeministin naisten tasa-arvo-ongelmien kiistämisestä.

Oikeastaan molempien postmodernismin haarojen ydinongelma on se, että todellisuuden sirpaloituessa ”heimotodellisuuksiksi” uskontojen tavoin, niiden sisäinen kielenkäyttö ja symboliikka on ymmärrettävää vain-ja-ainoastaan omalle seurakunnalle. Erilaisten toistensa negaatioiksi itsensä määrittelevien maailmojen välille on syntynyt niin suuri näkökulmien railo, etteivät ne kykene enää puhumaan ymmärrettävästi samaa kieltä toisilleen. Samalla he eivät oikeastaan edes halua rakentaa siltoja, koska se vaatisi itsekritiikkiä ja sovittelua. Itsekritiikki ja sovittelu eivät tyydytä heimoidentiteettistä mielihyvää ja vaativat eksistentiaalista itsekritiikkiä, jota ihmiset tapaavat aina välttää viimeiseen saakka. Näiden kyynisten ja puritanististen postmodernien liikkeiden esiin noussut reaktiivinen kostomentaliteetti niin somessa kuin poliittisissa aloitteissakin on nähdäkseni 2010-luvulla vienyt meidät totaaliseen umpikujaan politiikassa. On ollut tärkeämpää todistaa olevansa erilainen kuin yrittää ymmärtää vastapuolta.

III.  Todellisuutta on sillattava

Jos haluamme pelastaa valistusajan ja antiikin ihanteisiin perustuvan liberaalin, demokraattisen, sivistyneen ja oikeusperiaatetta toteuttavan yhteiskunnan, erityisesti yhteisesti kustannetun hyvinvointivaltion, meidän on kansallisvaltioiden sisällä ryhdyttävä aidon vilpittömään ja lisäksi myös rakentavaan kansalaislähtöiseen kansalaiskeskusteluun, joka tottelee edes suurin piirtein parhaan argumentin sääntöä. Se vaatii yhteistä tahtotilaa.

Vaikka nykyään usein halutaan korostaa sympaattista huolestumista jonkinlaisena ihmisen jalouden määrittäjänä, se mitä tässä prosessissa todellisuudessa tarvitaan, on sympatian sijaan rationaalista empatiaa – kykyä henkisesti asettautua muiden ihmisten asemiin, tietoisena valintana ja taitona. Siinä missä sympatisoiva huoli on vaistomaista ja epätasaisesti kohdistuvaa sääliä tai sijaissurua, tietoinen empatia voi olla näistä rajoitteista vapaata jos niin haluamme. Vain vilpittömän kiinnostuksen ja toisen asemaan astumisen kautta voimme ymmärtää, miksi muut ajattelevat ja toimivat kuten tekevät. ”Hyvä” ja ”paha” ovat loppuen lopuksi vain nimityksiä sille, että maailma näyttää ja tuntuu hyvinkin erilaiselta eri todellisuuskokemuksista käsin. Pahaa syntyy lisää sillä, että pilkomme todellisuutta yhä pienemmiksi palasiksi ja viljelemme nihilismiä.

Uskon tätä uutta tahtotilaa löytyvän aivan kaikista puolueista. Tunnen itse suomalaisista puolueista useita ihmisiä, jotka ovat nähneet postmodernismin lukkiutuneisuuden voittamisen tarpeen. Nämä ihmiset ovat kuitenkin viime vuosina olleet huomattava vähemmistö. Sen sijaan traumavuosien 2015 ja 2016 aikana olen nähnyt kasvavaa uutta ajan henkeä poliitikoiden ja tavallisten kansalaistenkin keskuudessa. Sellaisten keskuudessa, jotka ennen, kuten minä itsekin, edustivat postmoderneja mentaliteetteja, mutta ovat heränneet omien kuppikuntiensa lukkiutuneisuuteen.

Yksi maailmalla esiin kuplivaa läpimurtoa tekevä nimitys tälle uudelle zeitgeistille on metamodernismiMyös ”uudeksi vilpittömyydeksi” ja ”uudeksi pragmatismiksi” kutsuttu metamodernismi on postmodernismiin kyllästymisestä kumpuava halu poimia postmodernin aikaansaamat sirpaleet maasta ja lähteä rakentamaan niistä jotain järkevää, yhteistä ja toimivaa.

Metamodernismi on 2010-luvulla alkanut saavuttaa  löyhän määritelmän, johon usein liittyy

  • Uusi kiinnostus yhteiseen, yhteisesti luotuun todellisuuteen
  • Kutsu taiteen ja tieteen liittoon, joka yhdessä ja hajautetusti pyrkii löytämään taianomaisen kauniin, objektiivisen todellisuutemme – ja sen kautta kehittää ihmiskuntaa eteenpäin
  • Vilpittömyys hyveenä; ihmisen tulisi aidosti välittää asioista sekä olla ulosannissaan suora, rehellinen, reilu ja tosissaan – ei ollakseen kyynisesti ”coolin autenttinen”, vaan ollakseen moraalinen ja rakentava
  • Nostalginen futurismi; koska haluamme sille historian raiteelle, josta suuret ajattelijat haaveilivat vielä World Wide Webin synnyn aikaan: ihmiskunnan uuteen renessanssiin, jossa kansainväliseen ystävyyteen ja edistykseen pohjaten ihmiskunta kehittää kestävät ratkaisut osattomuuden ongelmiin, vapauttaa ihmiset kurjuudesta ja onnettomuudesta sekä suuntaa avaruuteen tai kauemmas
  • Rationaalinen, idealistinen pragmatismi; realistinen edistyksellisyys, joka perustuu laajaan parhaan tiedon soveltamiseen ja  yhteiskunnallisen hyvän maksimoimiseksi, ylitse puolue- ja identiteettirajojen; on sallittua huomata olevansa väärässä

Ilman ääneenlausuttua, uskottavaa ja rehellistä vaihtoehtoa postmodernille taantumuksellisuudelle vapaa maailma tulee ajautumaan rakenteelliseen syöksykierteeseen Putinin hajoita-ja-hallitse -sodankäynnin seurauksena. Tämä siksi, että radikalismi ja kontrolli-yhteiskunta näyttäytyvät monelle lukkiutuneisuuden ja teeskentelyn ainoana vaihtoehtona. Kun homma ei toimi, yritetään pakottaa vanhaa ratkaisua vielä kovemmin. Postmodernien mielentilojen aikaansaama nihilismi on samalla tuottanut aatteettomia sotureitaan osaksi maailmanlopun kulttia, mikä näkyy niin jihadismissa kuin muissa taantumuksellisissa liikkeissäkin.

Jos haluaa ymmärtää miksi Trump, Brexit ja euroopan ”äärioikeisto” ovat kokeneet nousuja, löytyy vastaus vilpittömyyden aistimuksesta. Vaikka näiden liikkeiden vilpittömyyden kokemus äänestäjissä olisikin aikaansaatu kyynisellä manipuloinnilla ja poliittinen linja olisi luonteeltaan taantumuksellista, se on mennyt läpi ja retorisesti menestynyt. Hillary Clinton ei vaikuttanut monesta vilpittömältä, vaan kyyniseltä taktikolta – liskolta. Bernie Sanders oli monen mielestä rehellisempi ja suorapuheisempi, vaikka hänen poliittiset ideansa olivatkin marginaalisia. Obamaa pidettiin myös suorapuheisena ja vilpittömänä, mihin hänen arvostuksensa on liittynyt.

Liberaalin, edistyksellisen demokratian kannattajat; tämä on nyt selviytymisstrategianne. Murroksessa häviävät ne, jotka jäävät aloilleen, eivätkä sopeudu. Meidän tulee tarjota uusi, aitoon rehellisyyteen ja yhteiseen todellisuuteen perustuva, tulevaisuusorientoitunut, rohkea ja osattomuuden lähteisiin puuttuva sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävä liberaali vaihtoehto taantumuksellisuuden liikkeille ja lukkiutuneisuudelle. Eteenpäin emme pääse, ellemme kykene arvioimaan uusia argumentteja liittämättä ne menneisyyden argumenttien traumoihin. Yhteiskunta ei myöskään pysy kasassa ilman kompromisseja, mutta kompromissien tulisi silti olla hyviä. Ei oteta huonoa keskitietä, vaan tehkäämme uusi synteesi.

Toivon, että saitte viettää rauhallisen joulun ja uudenvuoden. Vuodesta 2017 näyttäisi nimittäin tulevan kummallinen ja hyvin polarisoitunut, mutta ehkei aivan sillä tavalla kuin tähän asti.

Vuosi 2017 on nimittäin uuden dialogin vuosi. Kaikki eivät kuitenkaan halua dialogia. Siksi vuodesta 2017 tulee samalla kytevän uuden kulttuurisodan alustus. Kulttuurisota tullaan käymään postmodernien ja metamodernien välillä. Valitkaa puolenne.

 

edit: Innostunut palaute synnytti Facebook-ryhmän

Published inpolitiikka

27 Comments

  1. Mielenkiintoinen aikalaisanalyysi! Nostat esiin uudenlaisen heimorajat ylittävän vuoropuhelun ja yhteisöllisyyden. Olen lukenut samasta ilmiöstä viime päivinä useammalta eri kirjoittajalta. Professori Charles Heckscher pitää sitä uudessa kirjassaan Trust in a Complex World modernin ajan sulkeutuneen yhteisöllisyyden korvaajana ja ainoana toivonamme nyky-yhteiskuntien komplekseja ongelmia ratkottaessa. Olen samaa mieltä, koska näitä ongelmia ei voida ratkoa ilman monen eri sidosryhmän yhteisymmärrystä ja yhteistyötä. Vain näin saadaan luotua tarvittavan monipuolinen ymmärrys ja tietopohja, riittävät toimintavaihtoehdot (degrees of freedom) ja osapuolien sitoutuminen.

  2. Manne Miettinen Manne Miettinen

    Kiinnostava aihe, johon Tommi Uschanovin mainio Hätä on tarpeen – kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos, 2015) tuo historiallista perspektiiviä. Toisen maailmansodan loppumisesta 60-luvun puoliväliin länsimaissa vallitsi valtava edistysusko, joka sitten koki kriisejä 70-luvulta lähtien. Näkisin tämän nykyisen liberaalin demokratian kriisin osana jatkumo. 70-luvulla uskottiin laajasti liberaalin demokratian sisäänrakennettuun mahdottomuuteen, jonka taloustoimittaja Samuel Brittan (1975) puki sanoiksi näin: ”Poliitikoilla on vastustamaton houkutus rohkaista äänestäjiä odottamaan liikoja. Oppositiopuolueiden on pakko luvata parempaa (kuin hallitus), ja hallituksen on liityttävä huutokauppaan – selittämällä menneisyys pois ja lupaamalla tulevaisuudessa enemmän (…) Kansalaiset vaativat hallitukselta aivan liikaa toimia ja sysäävät sille kohtuuttomasti vastuuta omista menneistä saavutuksistaannyksilöimä ja kansakuntana.”

  3. Nuorekas analyysi. Hiukan jäi tuo metataso uupumaan. Kyllä klassinen ”teesi antiteesi synteesi” toimii ihan mainiosti tässäkin yhteydessä. Eli kamppailu käydään antiteesin ja uuden synteesin välillä. Tuo ”uusi synteesi” -nimi kuvaa minusta oikein hyvin kaikkea tuta mitä hienosti kuvailit tuossa loppuosan analyysissa. Se sana mikä kuvaa minusta hyvin kaikkia noita taantumuksellisia ilmiöitä suomeksi on pelko. Ei sinä sen kummemmasta ole kyse. Ne jotka pelkäävät muutosta haluavat johonkin, mihin tahansa tuttuun turvalliseen (historalliseen) tilanteeseen, eikö?

  4. Andres Jeg Andres Jeg

    niin… suomeksikin näitä voisi kirjoittaa… nyt tämä on vähän tämmöinen ”omalle akateemiselle kuplalle” kirjoituttua jargonia ja sivistysanoja täysin tarpeettomasti viljelevä analyysi.

    no, tämmöiseen kirjottamiseen meitä yliopistossa kannustetaan, sen sijaan että kannustettaisiin tieteen popularisointiin. Se kun tuntuu olevan vähemmän arvokas tapa kirjoittaa. Ei ole ”tarkkaa” ja kirjoittajan mielestä tarpeeksi tyhjentävää. No maailman muuttaminen sitten jää vähän vajaaksi, kun analyysit lukevat vain ne jo etukäteen asiaan vihkiytyneet tahot.

    … ei, ei se olisi vaikeaa, jos vaan sitäkin opetettaisiin ja siihen koulutettaisiin

    • Haaste tällaisen hyvinkin tunnelatautuneen aiheen yksinkertaistamisessa on se, että siitä tulee niin epätarkkaa, että monet lukevat jutut tahallaan väärin tai kuvittelevat aukkoihin kaikenlaista ja alkavat riehua siitä, heitellen ties mitä leimasimia ympäriinsä – postmodernistisesti.

    • Aleksi Aleksi

      Itse tykkäsin käytetystä kielestä, vaikka en ole lukenutkaan alan kirjallisuutta. Kirjoitus opetti minulle uusia käsitteitä, ja selvensi hyvin jotain puolituttuja.

      Liljan kanssa olen myös samaa mieltä: ”kansankielellä” kirjoitettu teksti on helposti liian tulkinnanvaraista. Tässä kirjoituksessa nautin tästä tarkkuudesta, joka poliittisesta keskustelusta nykyään lähes täysin puuttuu (kuuntele esim. poliitikkoja).

      Alt-right ja queer-left ovat tietenkin epätarkassa viestinnässä vielä muita edellä: kirjoituksissa vedotaan paljolti ”maalaisjärkeen”(eng. common sense”, en tiedä onko sama asia). Tämän maalaisjärjen sisältö onkin täysin lukijakohtainen, jolloin vastaosapuolen kommentit tietenkin kuulostavat absurdeilta.

  5. Sebastian Liekki Sebastian Liekki

    Metamodernismilla ei ole mitään annettavaa perussuomiblockille. Se on vain samaa elitistä jatkumoa postmodernille edistyksellisyydelle täsmälleen samoilla tavoitteilla ainakin listaamasi määritelmän mukaan. En näe tuossa siltaa taantumuksellisille. Tarvitaan kädenojennus ja tuo on lähinnä lisää naamalle sylkemistä.

    • hartsa hartsa

      Minäkin ennustan, että tästä asiasta tulevat ”innostumaan” lähinnä sellaiset ihmiset, jotka tähän saakka olisi luokiteltu ”edistyksellisiksi” (lol gg lol mikä eufemismi). Tähän on keskeisenä syynä se, että sillä pienellä joukolla ihmisiä jotka aidosti toivovat että keskustelu palaisi tosiasioihin ei ole kanttia sanoa että kaikki postmodernistit – myös ”edistykselliset”! – ovat valehtelijoita.

      Asiallinen kädenojennus – tai oikeastaan kumarrus – edellyttäisi nykytilassa ”edistyksellisille” pyllistämistä.

  6. Hyvää analyysiä! Itse, kai lähinnä modernina sosiaaliliberaalina, ajattelen, ettei rationaalisuuden ja valistuksen arvoille ja keynesiläiselle talouspolitiikalle perustuva ideologiani kauheasti tarvitse päivitystä. Se että meillä on näin myrkyllinen ja kyyninen antiliberaali vyöry menossa, johtuu melko pitkälle eliittiemme näköalattomasta finanssikapitalismia myötäilevästä yhteiskunta- ja talouspolitiikasta. Yhä kovempaa pitää keskiluokan suurten osien juosta jotta pysyvät paikoillaan, merkittävät ryhmät ovat jo juoksun lopettaneet – antiliberaalien demagogien on yhä helpompi löytää kansankiihotukselleen vastakaikua, ja kanavoida tyytymättömyys kohti näkyviä, mutta täysin marginaalisia etnisiä ja kulttuurisia vähemmistöjä.

  7. hartsa hartsa

    ”Jos nimet jättäisi pois, nuo lainaukset voisivat olla kuin suoraan amerikkalaisen queer-vasemmistolaisen postmodernin kirjallisuuden opiskelijan opinnäytetyöstä.”

    Nuo lainaukset voisivat olla HY:n sosiologian graduseminaarista vuonna 2003. Uusvasemmiston totuuden halveksunta ei ole uusi eikä pitkään aikaan myöskään amerikkalainen ilmiö; jos blogisti olisi viitsinyt kaivella vähän syvemmälle (tai tunnustaa tosiasiat), omasta puoluetoverikunnasta olisi löytynyt hyvinkin paljon ihmisiä jotka ainakin omissa opinnoissaan altistuivat moiselle ajattelulle jo aikaa sitten.

  8. curious curious

    Hei! Olisiko tätä tekstiä saatavilla englanniksi?

    • Hei, käännös on jo työn alla. Originaalini on enkuksi mutta teen siitä päivitetyn version. Sitä on pyydetty niin monesti 🙂

  9. Anonyymi pölöttäjä Anonyymi pölöttäjä

    Postmodernismiin on kyllä tulossa ihan luonnollinen ratkaisu, nimittäin evoluutio. Mitä näissä keskusteluissa harvoin tuodaan esiin on se, että ihmiskunta on koko elinikänsä kehittynyt kognitiivisesti ottamaan yhä useampia perspektiivejä ja näkökulmia.

    Ensiksi oli puhdas egokeskeinen taso, jossa ihminen ei pystynyt näkemään muita olentoja niiden näkökulmasta. Käytännössä kaikkea ajoi pelkästään omat halut sekä pelko rankaisusta. Tästä sitten alettiin pikku hiljaa kehittyä etnokeskeiseen tasoon, jossa ihminen pystyi samaistumaan toisiin ihmisiin, mutta ei laajentamaan tätä huomiota yli 200:n ihmisen ryhmiin, koska ne olivat liian abstrakteja. Sitten tuli ns. rationaalinen taso, jossa ihminen pystyy tutkimaan objekteja ulkopuolisena. Sen seurauksena syntyi tieteellinen ja valtioajattelu. 50-60 luvuilla sitten tuli postmoderni taso jossa ihmiset pystyivät käsittelemään täysin puhtaasti abstrakteja konsepteja. Tästä seurasi vihreä ajattelu, feminismi ja muut tasa-arvoon pyrkivä toiminta.

    Ongelmana näissä tasoissa on se, että yksikään niistä ei siedä toistaan. Niiden näkökulmasta jokainen ylempi tai alempi kehitystaso on absurdi, lapsellinen ja väärä. Tämä on myös totta postmodernille tasolle. Sen asenne käytännössä on se, että joo kyllä me välitetään kaikista, kunhan ne ensimmäiseksi myöntää meidän näkökantamme olevan oikea.

    On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että jokainen korkeampi taso on myös kehittynyt vastaamaan aikaisempien tasojen ongelmiin. Näin loppua päin postmodernin tason ongelma on se, että se on aivan liian reduktionistinen. Haastaessaan kaikki rakenteet se myös loi ympäristön jossa minkään asian ei voi sanoa objektiivisesti olevan toista parempi. Tällöin ihmisellä ei voi olla enää edes selkeää arvomaailmaa. Lopputuloksena monet postmodernilla tasolla olevat ihmiset ovat kehittyneet joko nilhisteiksi, sentimentaalisiksi paappojiksi tai sitten alkaneet jahdata kaikista tyhjänpäiväisimpiä asioita; julkisuutta ja rahaa.

    Kehityspsykologian puolella ollaan kuitenkin huomattu että monet näistä ihmisistä ovat alkaneet kehittyä seuraavalle kognitiiviselle tasolle. Tälle uudelle tasolle ominaista on se, että se pystyy ensimmäistä kertaa näkemään kaikki aikaisemmat tasot samanaikaisesti. Tämän seurauksena sillä on taas selkeä rakenne ja se pystyy sanomaan että kaikki aikaisemmat tasot sisältävät jotakin tärkeää ja oleellista ihmiskehitykselle. Lisäksi pystyt oikeasti toteamaan että jotkin asiat ovat objektiivisesti parempia kuin toiset. Sinun ei tarvitse mennä sellaisiin logiikkahyppyihin kuin feministit jotka puolustavat naisten oikeuksia, mutta tukevat samaan aikaan Islamia ja burkaan pakottamista, koska se perustuu naisen ”uskonvapauteen”.

    Käytännössä meidän ongelmamme onkin se, että eri kehitystasot sotivat keskenään, ei ihmiset. Siksi olisikin kriittisen tärkeää että ihmiskunta alkaisi kehittyä tätä uutta tasoa kohti mahdollisimman nopeasti, koska se on vielä häviävän pieni osa ihmiskunnasta. Prosessi on kuitenkin kiihtynyt sitä nopeammin kuin yhteiskunta on kehittynyt.

  10. Tuossa aiemmin kehuskelin ”metatasolla”, no lienee pieni selvennys paikallaan. Olen siis taiteilija ja havainnoin maailmaa holistisesti, tietty samalla tiedollisesti, mutta myös intuition ja tunteen tasolla. Ehkäpä tuo puhe ”metatasosta” liittyy näiden kolmen samanaikaisuuteen? No eniveis, pointtini liittyy herkkään aiheeseen, eli nais / miesnäkökulmaan. Modernismi pohjasi pitkälle aiempaan akateemisuuteen, joka ihannoi antiikkia näiden apolloonisten arvojen kuten tietoisuus, tajunta, valo, kauneus, terve, valkoinen, totuus jne. Myös puhtaan muodon ja värin oppi Platonin täydelliset, kauniit, totuudelliset, ideamaailman perusmuodot, kolmio, neliö, pallo. Mies filosofit ja mies jumaluudet. Tällainen akateemisuus on ollut historiassa osallinen esim. fasismiin. Tarkoitan akateemisuuden hierarkiaa, jossa vähempiarvoista ovat ruma, sairas, pimeä, alitajunta jne. Hyvin pian 20-luvulla alettiin kyseenalaistamaan tätä traditiota, huomattiin modernin maailman kammottavuus sotineen ja rasismineen. Da da. Postmodernismin kirjallinen liike ei lähtenyt rakentamaan uutta, vaan purkamaan. Löydettiin antiikin apollon vastapari dionysos, alitajunta, ruumiillinen, rumuus, aistimellinen jne. Vastavoimien kiertokulkua. Tuon reflektion (dualismin) kautta saa kyllä hyvin noita suuntaviivoja esiin. Postmodernismi tavallaan peilasi pitkään vallalla ollutta maskuliinin dominoivaa aikakautta, joka on ollut todellakin epätasa-arvoisuudessaan kammottavaa! Pitää kuitenkin muistaa, että syvällisemmin tarkasteltuna; metatasolla asiat ilmenevät juurikin vastakohtien kautta. Enkä voi mitenkään uskoa, että akateemisuus itsessään olisi tuhoavaa, vaan että se muuttuu antivoimiksi tai tuhovoimiksi vasta ilman (huom) vastakohtaansa, joka voisi olla kehollisuus, jonka postmodernismi siis otti keskiöön. Siinä, missä modernismi muuttui hierarkkisuudessaan väkivaltaiseksi, (siis iman vastakohtaansa), muuttui postmodernismi apaattisuudeksi ja näköalattomuudeksi (samalla tavalla ilman vastakohtaansa; henkisyyttä), jonka aivan luontevana seurauksena näemme nyt näköalatonta politiikkaa; Trumpismia jne. Tuossa aiemmassa postauksessa sanoin, että yhteinen nimittäjä tälle näköalattomuudelle on ”pelko”. Voi sanoa, että ongelmamme on tuon maskuliinisen (tietoisen) energian väärinkäyttö historiassa, joka saa aikaan ”postmodernin” alitajuisen pelon ja vastareaktion kaikkea sellaista kohtaan, joka voisi myös parhaiten rakentaa yhteistä maailmaa puhtaalta pöydältä ja ottaa vallan pois liberaalin arvorelativismin tuhovoimilta. Näin voisi koittaa uuden synteesin aika.

    • Näköjään hahmotelmassani oli muutamia käsitteitä hatarissa konteksteissa, esimerkiksi ”akateemisuudella” tarkoitan oikeammin vertikaalisuutta. Pahoittelen epätarkkuutta. Toivottavasti syntyy dialogia, jolloin käsitteet tarkentuvat. Haaste on tuon metatason sanallistamisessa, esimerkkinä käsitteistä puhuttaessa tulee ymmärtää antikäsite ”endocepti” jne. Mutta kyllä sanallistaminenkin onnistuu, ihan selkeät ”sävelet” ja ”väylä” ymmärtämiseen tässä on.

  11. Manne Miettinen Manne Miettinen

    Minunkin mielestäni ”ajanhengen” määrittely on vähän ohuen yläilman haromista. Todennäköisesti samaan asiaan pääsisi konkreetimmin käsiksi ryhmäidentiteetin käsitteen kautta. On jo yli puoli vuosisataa ollut tutkittua näyttöä, että kansalaisten äänestyspäätökset perustuvat ryhmäidentiteettiin, silti yritämme väkisin uskoa edustukselliseen demokratiaan, jossa valistuneet kansalaiset perehtyvät tosiasioihin ja argumentoivat loogisesti. Ongelmaan olisi hyvä etsiä uusia näkökulmia. Viime vuonna aiheesta ilmestyi mielenkiintoinen teos http://press.princeton.edu/titles/10671.html.

    • Minusta ”ajanhengestä” kannattaa hyvinkin puhua. Se on aktiivista toimijuutta, joka myös luo sitä mistä puhutaan. Puhdas tieteellinen tutkimus haksahtaa usein uskomukseen, että ”todellisuus” olisi joku passiivinen ”möhkäle”, jota voi havainnoida? Kannattaa tutustua kvanttifysiikkaan, joka todistaa, että toimijalla on vaikutus kokeen tulokseen (myös kliinisesti), ainakin mikro ja makrotasoilla. Tottakai täytyy olla todella kriittinen samalla, jos on pokkaa lähteä puhumaan ”ajanhengestä”, mutta olen suhteellisen vakuuttunut, että Lilja on tehnyt tässä hyvää pohjatyötä ja varmaan tietää mistä puhuu?

  12. Esitän uuden aikakauden selkeäksi ja yhtenäiseksi rationaaliseksi arvopohjaksi KEOH (Kaikkien Elävien Olentojen Hyvinvointi) -periaatetta.
    Tämä antaisi selkeät rajat esimerkiksi eläinkokeille, eli lähtökohtaisesti pienessä koe-eläinhäkissä asuva eläin kärsii, mutta jos pienellä koe-eläin määrällä voidaan estää maailmanlaajuinen pandemia, niiden käyttö voisi olla harkinnanvaraista ja elinolot turvata.
    Tämä liittyy artikkeliin, koska tämä on paras yritykseni koota yhteen postmodernin edistyksellisyyden sirpaleet siten, että saavutetaan myös se kaivattu suuri tarina hyvinvoinnin edistyksen merkeissä. Toki ymmärrän metamodernin sisältävän myös hyviä kompromisseja muunlaisten perimmäisten tavoitteiden kesken, tarvitaan kuitenkin myös puoluekantoja. Jollekin vaikkapa tieteen edistäminen saattaa olla tärkeämpi arvo, kuin keoh, jolloin keoh voi kohtuuden rajoissa joustaa säilyttääkseen yhteisymmärryksen.

  13. Ilmari Hakkola Ilmari Hakkola

    Kiitos Lilja – tämä on parhaita tekstejä joita olen koskaan lukenut (kertoo tosin myös lukemiseni määrästä…) ja antoi nimen ja muodon monelle epämääräiselle ajatukselle, joita olen viime vuosina pohtinut ja koittanut sanoiksi muillekin pukea.

    • Ihana saada hyvää palautetta 🙂

      • Sami Sami

        Toistan Ilmarin palautteen. Loistava teksti.

  14. andekn andekn

    Tämä oli hyvä kirjoitus, joka toi mieleeni David Chapmanin tekstit (esim. https://meaningness.com/metablog/political-understanding-stages).

    Ainoa kritiikkini on se, etyä tekstissä käytetään sanoja ”empatia” ja ”sympatia” lähes täyson päinvadtoin kuin mikä niiden standardimääritelmät ovat: sympatia on toisen tunteisiin eläytymistä vaistomaisesti, empatia taas ymmärrystä toisen tunteista (kts. esim. http://sitomo.fi/portaali/sympatia-ja-empatia)

  15. Teemu Teemu

    Kannatti säilyttää selaimen tab-viidakossa kolme kuukautta sopivaa lukuhetkeä odottamassa. Hyvä teksti, kiitos!

  16. Mikko Kangassalo Mikko Kangassalo

    Tämä oli oivallinen teksti. Liityin jokin aika sitten FB-ryhmään ja nyt vasta pääsin lukemaan. Ainoa välittömästi mieleeni tuleva kritiikkini on myös ”empatia” -käsitteen käyttäminen. Esimerkiksi Yalen psykologian professori Paul Bloom kritisoi empatiaa ja korostaa ”rationaalisen myötätunnon” tärkeyttä, nähdäkseni kuitenkin palautuen samansisältöiseen viestiin kuin minkä itse kerrot päinvastaisella terminologialla. Vrt. esim. , .

  17. Toivai Toivai

    Hyviä ajatuksia, mutta miksi tällä on näin hankala käsite kuin metamodernismi?

    Jos tavoitteena on olla ymmärrettävä, luoda vuoropuhelua ja rakentaa siltoja, olisi hyvä että ”liikkeellä” olisi edes jollain tavalla käsitettävä nimi. Googlailulla opin, ettei tuo ”meta” edes ole se ”meta”, jonka arjen kielenkäytössä on oppinut, vaan se viittaa Platonin ”Metaxy”-käsitteeseen – jessus!

    Ystäväni ovat hehkuneet tästä ”poliittinen metamodernismi”-facebook ryhmästä. Itse olen vältellyt ryhmää tuon nimen takia – minua kun epäilyttävät epämääräisten ismien ympärille kerääntyvät ryhmät, kun niissä ryhdytään lähes aina tappelemaan puhdasoppisuudesta 🙂

    Mutta kuten sanottu, ajatuksiesi kanssa ole samaa mieltä.

    Toivottavasti maailma muuttuu – itse aion tehdä oman osuuteni.

  18. Betamodernisti Betamodernisti

    Kiitos hienosta kirjoituksesta! Sitä jäin miettimään, että ehkä Milo Yainnopouluksessa ja Sebastian Tynkkysessä on jotain positiivistakin. He ovat identiteeteiltään ja julkisten brändiensä puolesta ristiriitaisia tapauksia, ja se aiheuttaa ihmisissä hämmennystä ja ravistelee käsityksiä siitä missä rintamalinjat kulkevat. (Alt rightin edustaja ja feminismin vastustaja voikin olla homoseksuaali! Mitä tästä pitäisi ajatella!) Se voi johtaa lähemmäs tilannetta, jossa argumentit ovat sanojistaan riippumattomia olioita ja jossa ymmärretään paremmin. että ihmiset ovat yksilöitä jotka voidaan kokea osittain samaistuttavina ja osittain vierastettavina. T: optimisti.

  19. […] Tutkin Bo Burnhamin stand-up- elokuvaa Inside (2021) ja vieraantuneen subjektin kuvausta 2020-luvun yhteiskunnan representaationa. Vähemmän akateemisesti sanottuna tarkastelen siis eri tapoja, miten kaupallinen maailma sekä sosiaalinen media vaikuttaa Burnhamin mielenterveyden ja ympäröivän maailman kuvaukseen elokuvassa (spoiler alert: ei kovin hyvin). Burnhamin tyyliin kuuluu kritisoida nyky-yhteiskuntaa, sosiaalista mediaa sekä tuoda esille näiden vaikutus hänen psyykeensä. Burnhamin ulosantia voisikin kutsua metamodernin maailman kritiikiksi (metamodernista voi lukea hyvän esittelyn Lilja Tammisen blogista https://liljat.fi/2017/01/on-aika-herata-uuteen-vuosisataan/). […]

Vastaa