Heikoimpien etu voi olla hyväosaisten etu

Helsingin sanomissa 17.4.2015 Forssan Rotaryklubin jäsen Juha Koskelainen kysyi kirjoituksessaan ”Kuka puhuisi keskiluokan puolesta?” mitä nykyvaalit tarkoittavat keskituloisen kannalta. Hänen mukaansa vaaleissa on puhuttu ainoastaan heikko-osaisista, pienituloisista ja syrjäytyneistä. Kauppatieteilijä Emil Elo kysyi tänään samaa twitterissä,

Miten #vaalit2015 vaikuttaa ihmiseen, joka ei ole työtön, opiskelija, sairas tai lapsiperheellinen? Harvaa kiinnostaa onko veroprosentti 21 vai 22.

Poliittinen katsantokantani on sosiaaliliberalismi. Se kuulostaa helposti teoreettiselta ja vanhanaikaiselta, mutta on työelämän murroksen aikaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Sosiaaliliberalismi on  sosiaalipoliittinen talousliberalismin irtiotto ns. klassisesta liberalismista, joka tiivistyy seuraavaan sitaattiin:

Faber est suae quisque fortunae – ”jokainen on oman onnensa seppä”, lausui etuoikeutetun ja varakkaan aatelistoperheen diktaattori Appius Claudius Caecus vuonna 280 eaa.

Vastaan sosiaaliliberaalilla sitaatilla aiemmasta artikkelistani Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa II: 

Se, että joku on puhtaan sattuman kaupalla saanut tietyt lähtökohdat ei ole hänen omaa ansiotaan vaan sattuman oikku – josta tietenkin kannattaa ottaa kaikki irti. Monen muun tilanne on samalla ansaitsemattomasti paljon huonompi.

Sosiaaliliberalismin teesi on, että markkinataloudessa vapautta ei voi aidosti olla, jos valintoja ei aidosti voi tehdä – ja siksi täytyy turvata heikoimpien lähtökohdat ja turva – valinnavapaus. Olen usein toistanut lausetta ”epätoivo on vapauden suurin vihollinen”. Kun ihminen on tarpeeksi epätoivoinen, hän vaistomaisesti suostuu aivan mihin tahansa saadakseen hetkellisen helpotuksen kurjuuteensa.

Vaikka hyvinvointivaltio-ajattelumme on 1800-luvun sosiaaliliberaalin ajattelun jälkeläinen, ei se enää toteuta tavoitettaan. Elämän turvaa ja taloudellista valinnanvapautta varten luotu järjestelmä on muuttunut hirviöksi, joka saattaa heikko-osaiset epätoivoon ja saa käyttäytymään oman etunsa vastaisesti.

Eturyhmäajattelun suo

Puoluepolitiikka on aina ennen ollut eturyhmäpolitiikkaa. Keskusta edustaa maaseudun hyväosaisia. Kokoomus kaupunkien hyväosaisia (ns. porvareita). Demarit palkkaduunareita (nykyään lähinnä hyväosaisia ja eläköityviä sellaisia). RKP ikääntyviä ruotsinkielisiä. Vasemmistoliitto vanhaa sosialistista ammattiyhdistysliikettä. Vihreillä taas ei ole mitään eturyhmää eikä siksi miljoonarahoittajaa kuten muilla. Siksi olemme täysin kannattajiemme lahjoitusten varassa ja se näkyy tekemässämme talkootyössä.

Se on Vihreiden hinta siitä, että ajamme eturyhmätöntä politiikkaa. Olemme vapaita laulamaan omaa lauluamme, koska kukaan ei syötä meille leipää.

Kaikille hyvä Suomi

Vihreänä haluan rakentaa uuden Suomen, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Olemme ”universalisteja”. Meitä kiinnostaa enemmän rakenteiden logiikka ja toimivat keinot kuin valmis uskomus tai dogma. Haluamme yhtenäisen ihmiskunnan, jonka jäsenet välittävät toisistaan ja pyrkivät kohti sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävää maailmanjärjestystä.

Kun heikko-osaisisten asiaa haluaa ajaa universalismin näkökulmasta, ei meille kelpaa ratkaisuksi hyväosaisten syyttäminen tai taloudellisesti kestämättömien ratkaisujen esittäminen. Täytyy löytää yhdistävä keino, jolla hyväosaisten etu voidaan yhdistää vähäosaisten etuun – ainakin jollain yhteiskuntasopimuksen tasolla. Sosialisti kiroaisi sen  ”luokkayhteistyönä”.

Tällä hetkellä hyväosaiset rahoittavat verovaroin sosiaaliturvajärjestelmää, joka tuottaa lisää pahoinvointia, turhautumista ja syrjäytymistä heikko-osaisissa, joihin taas täytyy käyttää taas lisää verovaroja. Sen dynaaminen vaikutus on siis lisätä kuluja koko ajan. On tutkimuksissa osoitettua, että yksilön taloudellinen turvattomuus aiheuttaa ylimääräisiä sairaanhoitokustannuksia ja sairauksia. Tämän noidankehän murtaminen on täysin hyväosaisten ja keskiluokan intressissä. Se vain ei sovi eturyhmäpoliitikkojen suuhun.

Sosiaaliturvan tulee olla sellainen, joka ei päästä ketään tippumaan alimman turvaverkon läpi. Kaikilla täytyy olla edes jonkinlainen katto pään päällä tilapäisesti, ettei ketään sulatettaisi keväällä jäistä. Se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy käytännöllisyyden nimissä hieman joustaa ideaalikäsityksistämme. Samalla se tarkoittaa, että riisumme järjestelmästämme hyväosaisten ”sosiaaliturvan” turhana paperinpyörittelynä verrattuna yksinkertaisempiin verotuksen ja vähennysten ohjauskeinoihin, joilla on sama nettovaikutus. Esimerkki järjestelmästä, joka joutaa remonttiin on ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha, joka nyt on epätasa-arvoinen ja epäreilu heikoimpia kohtaan. Se vain ei sovi eturyhmäpoliitikkojen suuhun.

Jos kaikki ajattelevat vain omaa napaansa ja repivät lakanaa eri suuntiin, jossain vaiheessa se repeää. Olemme nyt tässä pisteessä, kun lakana on repeämässä ja tarvitaan uusi tiekartta. Lakanan voisi punoa yhdeksi köydeksi.

Järkevämmän sosiaaliturvan, lähtökohtien tasa-arvoajattelun ja ennaltaehkäisevien toimenpiteiden Suomi olisi edullisempi ja mahdollistavampi kuin nykyinen. Tähän uskon aidosti ja vankasti kaiken järjestelmäanalyyttisen talousymmärrykseni ja Suomen julkisen talouden tietämykseni pohjalta. Me voisimme silloin aivan hyvin laskea työn verotusta, ohjata kulutusta tavaroista kohti palveluita, parantaa kansainvälistä kilpailukykyämme ja elää edullisemmin.

Se toisi työtä Suomeen – myös hyvä- ja keskituloisten työtä. Kun rakenteet on uudistettu vastaamaan tätä päivää, voidaan madaltaa veroasteita ja jälleen käynnistää talouden moottori. Se on kaikkien etu.

Parempi huominen on täysin mahdollinen, jos se tehdään yhdessä ja järkevästi.