Toimittaja Tuomas Enbuske provosoi Apu-lehden artikkelissaan kutsumalla feminsmiä vihapuheeksi. Tarkemmin ottaen kyseessä on Naisasialiitto Unionin levittämä tilasto siitä, että pörssiyhtiötä johtaa useammin Juha-niminen mies kuin nainen. Tiedän kaavion olevan alunperin netissä leviävä meemikuva Yhdysvalloista, enkä sen paikkansapitävyyttä nyt lähde arvioimaan.
Enbusken keskeinen väite on, että kun feministit sanovat pörssiyhtiöiden johtajien olevan yleensä miehiä, se on samanlainen vihapuheen tavoitteita palveleva tilasto kuin ”Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen”, jonka Enbuske TV-ohjelmassaan oli esitellyt.
Ymmärrän Enbusken ajatusjuoksun, mutta olen eri mieltä hänen analyysistään. Viestintä ei tapahdu tyhjiössä. Jos oletetaan molempien tilastojen kuvaavan todellisuutta, on niillä silti hyvin erilaiset konnotaatiot ja kontekstit.
Unionin tilaston viitekehitys on pyrkimys edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa (ottamatta kantaa nyt siihen, mitä se heille tarkoittaa). Näin Juha-tilaston julkaisun motiivi on paljastaa vallan sukupuolittumisen rakenne sinänsä syyllistämättä Juhaa, Mattia tai Pekkaa.
Raiskaustilasto ei juurikaan kerro suomalaisen yhteiskunnan rakenteista tai tekijöiden henkilötaustasta mitään konkreettista, eikä sen yhteydessä ilmene mitään ääneen sanottua tavoitetta. Esimerkiksi otantakriteeri vaikuttaa aika mielivaltaiselta. Tilasto itsessään ei voi olla vihapuhetta, vaikka sitä voi toki käyttää vihapuheen legitimoijana. Niin voisi myös Juha-tilastoa käyttää, jos Unioni tilaston yhteydessä ehdottaisi lakia, joka pakottaisi irtisanomaan Juha-nimiset toimitusjohtajat perusteluna, että Juha-nimiset ovat kaikki saaneet asemansa kepulikonstein. Sitä se ei tee.
Vaikken siis pysty tulkitsemaan Unionin tilastoa syyllistäväksi, on Enbuske sen sijaan oikeassa siitä, että kollektiivinen syyllistäminen on väärin. Kukaan ei ole syyllinen teosta, johon hän ei ole osallinen. Se on yhteiskunnallisesti tuhoisa vaikuttamiskeino. Kirjavan feminisminkin sisällä on havaittavissa niitä kuppikuntia, jotka haluavat nähdä lasikaton tahallisesti aikaansaatuna rakenteena ja miesten salaliittona, mutta sellaisiin näkemyksiin ei juuri törmää valtakunnantason feministisessä keskustelussa.
Enbusken väite siitä, että naisten älykkyysosamääräjakauma on kapeampi pitää tilastojen näkökulmasta paikkansa, muttei tavalla, jolla hän antaa provokatiivisesti ymmärtää. Enbusken artikkelista saa vaikutelman, että ero on jotenkin huomattava. Todellisuudessa jakauman äärimmäisissä 2%:n kärjissä sukupuolijakauma on 2:1 (m:n). Lisäksi on huomionarvoista, että korkeimmissa älykkyysosamäärien persentiileissä lisääntyy myös ns. suppea lahjakkuusprofiili vahvemmin miesten kohdalla, vaikka se koskettaakin kaikkia. Älykkyysosamäärä korreloi vain yhteiskunnallisen menestyksen kanssa tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen se laskee. Yhteiskunta ei siis jostain syystä tule usein toimeen ”liian fiksujen” kanssa.
Feminismin oma haaste liikkeenä on tulevana vuosikymmenenä integroida miesten tasa-arvotyö ja -näkökulma itseensä, ettei synny erkaantuneita, ”yksinoikeudellisia” ja essentialistisia näkökulmia tasa-arvon edistämiseen. Laajemmin taas täytyy sisäistää se, että miesten ei tarvitse olla yksin maailmaa harteillaan tukevia ilmeettömiä Atlaksia – eikä se ole edes terveellistä.
Sivuhuomio: miesten etunimikäytäntö eroaa naisten etunimikäytännöstä huomattavasti. Miesten etunimet ovat yleensä kaavamaisempia ja konservatiivisempia kuin naisten, jolloin väkisinkin miesten etunimet keskittyvät vahvemmin tiettyihin nimiin kuin naisten.
Raiskaustilasto ehkä kertoo afrikkalaisten yhteiskuntien ja kulttuurien rakenteista jotain tai ainakin antaa niin vahvan viitteen, että asiaa kannattaisi tutkia lisää. Ehkä se kertoo jopa jotain sellaista, josta feministien kannattaisi olla kiinnostuneita.