Taloussanomien talousmyytit, elvytys ja talouskuri

Näihin talousmyytteihin suomalaiset haksahtavat, kirjoitti Taloussanomiin toimittaja ja vasemmistokirjailija Mikael Brunila lauantaina 27. joulukuuta. Artikkeli on luonteeltaan enemmän ideologinen manifesti kuin varsinainen asiantuntijahaastattelu. Käyn nyt läpi nämä esitetyt myytit ja artikkelin kahden ensimmäisen argumentin ongelmat omasta näkökulmastani, joka edustaa hieman valtavirtaisempaa taloustieteellistä näkemystä. Pisteet Brunilalle täytyy toki antaa esille tuomastaan tosiasiasta, että kasvukeskusten ulkopuolella etenkin omakotitalojen arvot tulevat selvästi laskemaan väestön siirtyessä kaupunkeihin.

1. Leikkauspolitiikka

Hieman yllätyksettömästi talouskurille kriittiseksi asiantuntijaksi toimittaja nostaa vasemmistoaktiivina profiloituneen ja valtiotieteiden maisteri Lauri Holapan. Holappa on ollut Attac-aktiivi ja SDP:n puoluevaltuuston varajäsen. Holappa edustaa kirjoituksissaan hieman vasemmistolaisesti sävyttynyttä tulkintaa jälki-Keynes:iläisestä talousajattelusta.

Holapan keskeinen argumentti julkisen sektorin koon puolustuksessaan on, että julkisen sektorin leikkaukset hidastavat talouskasvua. Hän toteaa, että kansantalous ei toimi kuin kotitalous. Nämä ovat jossain määrin paikkansapitäviä väitteitä, mutta viitekehys johon ne on asetettu antaa väärän käsityksen siitä, mitä ajatukset oikeastaan tarkoittavat käytännössä. Valtiontalous eroaa kotitaloudesta mm. siinä, että sillä on luottoon perustuva teoriassa pohjaton kassa ja verotusoikeus. Luotto ei kuitenkaan ole pohjaton, eikä tuottamattomaan rahaansa käyttävä valtio nauti loputonta luottoa. Tämä kävi selväksi Kreikassa, josta eurokriisi alkoi.

Suomessa oikeistoon liitetty leikkauspolitiikka tai talouskuri (engl. “austerity”) ei ole toisin kuin Manner-Euroopassa niinkään kohdistunut peruspalveluiden karsintaan vaan liittyneet julkisen sektorin yksiköiden tehostamistoimiin. Julkinen sektori on Suomen suurin palkanmaksaja ja irtisanomiset näkyvät tietenkin kansalaisten kulutustasossa.

Tehostamistoimien järkevän kohdistamisen ongelma Suomen julkisella sektorilla liittyy siihen, että monen vakituisesti palkatun työehtosopimukseen liittyy monimutkaisia irtisanomissuojia etenkin kuntasektorilla. Näin ollen tehostamistoimet työehtosopimusten vuoksi osuvat joskus vähäpalkkaisiin, osa-aikaisiin ja nuoriin, joissa tehostamisvaraa olisi vähiten. Syy on kuitenkin työehtosopimuksissa, ei tehostamistarpeessa.

Julkisella sektorilla on löysää ja tehostamisvaraa, etenkin peruspalvelujen eli kunnallisten opetus-, sosiaali- ja terveys-sektorien “kenttätyön” ulkopuolella – ja se tulee päivänselväksi, jos viettää edes lyhyen aikaa julkisella sektorilla töissä ja sattuu omaamaan yksityisen sektorin vertauskohdan. Tämän kiistävät aina julkisalojen työntekijöiden edunvalvojat ilmiselvästä syystä. Tuskin millään muulla alalla on yhtä järjestäytynyt, suuri ja valtaansa käyttävä ammattiyhdistysliike. Toisaalta monet julkisen sektorin työntekijät eivät omaa merkittävää yksityisen sektorin kokemustakaan.

Irtisanomattomuuden evankeliumissa törmäämme moraaliseen dilemmaan; onko se pitkäaikaistyöttömyyden syntyriskin ehkäisyn ja kulutustason ylläpidon arvoista luoda velkarahalla uusi eliitti – ikipalkallisten luokka, jonka työmarkkina-asema tai palkka ei riipu tarpeesta, suhdanteesta tai tuottavuudesta, ja jonka palkat tosiasiallisesti maksaa yksityisellä sektorilla olevat veronmaksajat – työntekijät, yrittäjät ja omistajat. Syntyisi uusi koskematon virka-aatelisto.

Tiputan pommin; Suomen on todennäköisesti talouskuriajattelun vastaisesti pakko elvyyttää, koska vaihtoehtoiset tiet eivät saa poliittista tukea. Mutta toisin kuin vasemmisto työmarkkinapopulismissaan joskus antaa ymmärtää, ei sosiaaliturvan nostaminen tai julkisalojen irtisanomattomuus ole toimivaa elvyttämistä. Se ei oleellisesti vaikuta Suomen yritysten kilpailuedellytyksiin ulkomaiden kanssa mitenkään, vaan lyhytnäköisesti velkarahalla lykkää kipua ja pitkällä tähtäimellä pahentaa sitä entisestään.

Talouselvyttämistä on se, että rahaa suorasti tai epäsuorasti syydetään strategisesti markkinoille, jotta saadaan pois pääasiassa psykologisesta pelkotilasta johtuva lamaannustila, jolloin luottamus markkinoilla palaa ja ihmiset uskaltavat laittaa rahaa liikkeelle. Talouselvytys on onnistuessaan siis aina dynaamista vaikutuksiltaan, ei nollasummapeli. Esimerkkejä strategioista ovat lainakorkojen ja verojen laskeminen heikkotuottoistenkin investointien tekemiseksi houkutteleviksi. EMU-maana Suomi ei voi vanhaan tapaan devalvoida valuuttaansa tai omatoimisesti painaa lisää rahaa, vaan tämän täytyisi tapahtua EMU-maiden suurena yhteisymmärryksenä.

Paras hetki jukisen sektorin koon pienentämiselle on, kun talous on nousuvaiheessa, koska silloin irtisanotut paremmalla todennäköisyydellä sijoittuvat kasvavalle yksityiselle sektorille eikä synny tragediota. Se on kuitenkin poliittisesti vaikea aika perustella irtisanomisia, koska juuri nousukautena työmarkkinasuhdanne on hyvä, ja ihmiset käsittävät tämän helposti (perusteetta) koskevan myös julkista sektoria, joka ei perustasollaan ole työvoimatarpeessaan riippuvainen työmarkkinasuhdanteista vaan lähinnä väestön koosta.

Vastateesini: Suomen taloutta tulisi elvyttää ensisijaisesti laskemalla lainakorkoja ja tuloveroja kautta linjan niin, että jonkin aikaa otetaan tahallaan takkiin. Samalla seuraavan hallituksen täytyy antaa lupaus veronkorotusmaltista, jotta yritysten usko Suomeen ennustettavana liiketoiminta-alueena säilyy. Kun talous osoittaa nousun merkkejä, tulisi julkisen sektorin löysää työvoimaa leikata mitä pikemmiten, ja tarvittaessa epätarkoituksenmukaiseksi kehittyneet siirtymä-aikojen yms. irtisanomissuojat purkaa lainsäädännöllä. Muita vaihtoehtoja ei juuri ole.

2. Suomen kallis työvoima

Myytinmurtajaksi Brunila nostaa asiantuntijana Palkansaajien tutkimuslaitoksen Pekka Sauramon. Sauramo sattuu olemaan Vasemmistoliiton eurooppapoliittisen työryhmän jäsen.

Sauramo tyrmää ajatuksen, että Suomen hintakilpailukyky olisi huono. Hän nostaa esimerkiksi, että “monilla tärkeillä aloilla, kuten metsä- ja metalli-teollisuudessa” palkkataso on matalampi kuin Ruotsissa ja Saksassa.

Ruotsi ja Saksa sattuvat olemaan Euroopan kalleimmasta päästä. Suurteollisuus ylipäätään edustaa Suomessa ja Euroopassakin menneisyyttä ja juuri Suomen palkkakustannukset ovat johtaneet ns. Kiina-ilmiöön ja työelämän rakennemuutokseen. Eivät yritykset ilkeyttään ulkoista teollisuuden töitä Kiinaan ja muihin halvemman työvoiman maihin. Syy on täysin kannattavuuslaskennallinen. Kansainvälisesti kilpaileva lisäarvontuotanto ei voi perustua hyväntekeväisyyteen.

Suomen hintakilpailuongelma ei – niinkuin haastattelussa annetaan ymmärtää – liity korkeatuottoiseen asiantuntijatyöhön (jossa Suomi on oikeastaan aika kilpailukykyinen), vaan matalapalkkatyöhön. Suomessa on käynnissä kestämätön kehitys, jossa elinkustannukset etenkin kasvukeskuksissa nousevat hallitsemattomasti – periaatteessa täysin poliittisista syistä – ja matalapalkka-alojen palkkatason täytyy kiriä tätä nousua kiinni, jotta kaupungeissakin voi asua – jotta voisi käydä töissä matalapalkkatyössä. Tämä on synnyttänyt ns. kannustinloukun, josta väännetään päiväpolitiikassa.

Vastateesini: Ratkaisu matalapalkkaisten elinkustannusten kehään ei ole palkkojen nostaminen kuluhirviötä tyydyttämään, vaan rohkeat toimet elinkustannusten laskemiseksi. Matalapalkka-alojen palkankorotukset vain nostavat minimielinkustannuksia. Asuminen on suurin yksittäinen kulusyöppö, ja siksi asumisen kalleuteen tulisi puuttua kaupungeissa paitsi “ylenpalttisella” kaavoituksella, höllentämällä mukavuussääntelyä ja tiiviillä rakennuttamisella myös strategisesti muuttamalla asuntokiinteistöihin liittyvää ohjaavaa verotusta. Suomalaiset on aivan turhaan ohjattu sitomaan kaikki varallisuutensa omaan asumiseensa sen sijaan, että sijoittaisivat johonkin tuottavaan ja likvidoitavaan.

Yhteenveto

Oikeiston talouskuriparadigman kumoaminen ei todista, että olisi mitään järkeä käyttää julkista rahaa harkitsemattomasti, niin kuin vasemmisto käytännössä ehdottaa. Sitä kutsutaan tuhlaamiseksi, ei elvyttämiseksi. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa, vaikka ne populistisesti usein sekoitetaan keskenään.