Suomen julkinen sektori tuottaa useita ”palveluita”, joiden hyötyjät tai käyttäjät voisivat hyvinkin järjestää vastaavat palvelut yksityisesti ilman mitään ongelmia. Hyvä esimerkki tällaisesta palvelusta on valtion budjetista kustannettava maaseutuviraston menekinedistäminen eli käytännössä maataloustuotekohtainen yleismarkkinointi. Tämänlainen markkinointi – aivan kuten koulujen kyseenalaiset maitojulisteetkin – voitaisiin yhtä lailla järjestää esimerkiksi Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK:n toimesta jos se koettaisiin MTK:n ja sen jäsenten toimesta hintansa arvoiseksi. Jotenkin en usko siihen, että he katsoisivat hyödyt satojen miljoonien kustannusten arvoisiksi.
Hieman samanlainen tapaus on TEKES-tukien myöntäminen hyvin menestyville suuryrityksille, joilla ei olisi mitään ongelmia rahoittaa omaa tuotekehitystä tai saada siihen edullista lainaa. Näin ollen TEKES-tuet ovat jo menestyville ja etabloituneille yrityksille lähinnä keino hakea maksetut yhteisöverot takaisin firman kassaan TEKES-paperibyrokratian hinnalla. Voidaan toki perustella, että TEKES-tuet luovat rakenteellisen kannustimen tehdä tuotekehitystä yhteisöverojen palautusten vastikkeeksi, mutta järjestelmän byrokraattisuus syö helposti lapsensa ja johtaa paperitehtailuun. Kasvuorientoituneilla PK-yrityksillä ei vuorostaan usein ole pääsyä edullisiin lainoihin, ja niille TEKES-lainat ja -tuet voivat olla hyvinkin arvokkaita kasvun ja tuotekehityksen mahdollistavia panostuksia. Esimerkiksi summa 30 000 euroa voi olla pienelle yritykselle mullistava lisäpanos, kun se taas suurelle yritykselle on lähinnä taskurahaa. Tämä liittyy ns. laskevan marginaalihyödyn ilmiöön.
Ylipäätään tulonsiirtoja Suomesta löytyy runsaasti, ja voisi olettaa näiden kaikkien maksatusprosesseissa olevan jonkin verran kitkaa. Tämäkin kitka maksaa jotain, ja alla oleva kaava sopii senkin kitkan laskemiseen.
Poliittisesti tunteita herättävämpiäkin kohteita löytyy. Esimerkiksi monet maataloustuet, jotka ehkä mielletään kotimaisuustueksi tai köyhien maanviljelijöiden sosiaaliturvaksi, valuvat tosiasiassa lähinnä suurtilanpitäjille ja maitaan muille vuokraavien varakkaiden maanomistajien taskuihin. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, että maatalouteen soveltuvan maan arvo on Suomessa perverssin korkea, vaikka se tuottaa huonosti verrattuna muihin EU-maihin. Suomessa on lisäksi maailman korkeimmat maataloustuet – merkittävästi ylitse esimerkiksi EU-maiden tason. Näistä vajaan kolmen miljardin euron vuosittaisista tuista voisi hyvinkin leikata huomattavan siivun ilman, että se haittaisi kotimaisen maatalouden tuotantovolyymiä tai hintaa. Lisäksi maataloustukien erittäin korkea taso luo kannustimia olla kehittämättä alan tuottavuutta uusin teknologioin, koska esimerkiksi pinta-alaperusteinen tuki on tuki tiettyä teknologiaa (perinteistä peltoviljelyä) kohtaan ja rankaisee toisia teknologiioita. (Se, onko ilmastollisesti kilpailkukyvyttömän maanviljelyn tukemisessa ylipäätään mitään tolkkua, on sitten eri keskustelu. Ainakin sillä on selvä hyvinvointikustannus niukkuuden vallitessa.)
Tämänlaisten esimerkkien valossa esitän tässä pohdinnan keinosta kvantitatiivvisesti (mutta alakanttiin) arvioida yhteiskunnallistaloudellinen hyvinvointikustannus sille, että julkinen sektori jostakin poliittisesta syystä päätyy perityin verovaroin tuottamaan sellaista palvelua tai hyödykettä, jonka tuotanto yksityisen sektorin toimesta markkinaehtoisesti ei todennäköisesti johtaisi pienempään yhteiskunnalliseen hyötyyn – tai yksinkertaisesti mittari tulonsiirtojen hitaudelle. Verotuksen hyvinvointitappio on taloustieteessä yleisesti pohdittu ilmiö, mutta sen mittaaminen on hankalaa. Huomatkaa, etten tässä arviointitavassa yritä mitata suhteellisen verotuksen yleistä hyvinvointitappiota versus täydelliset markkinat – se on ihan oma tutkimusalansa.
Arviointiperiaate on samantapainen kuin mitä käytetään (tai siis tulisi käyttää) julkisten hankkeiden kustannus-hyöty -arvioinneissa ja raportoinneissa. Jostain syystä arviointitapaa ei vain sovelleta lainsäädännön yhteiskunnallisten vaikutusten arviointiin, vaan ainoastaan valtion kassasta toteutettavissa hankkeissa. Muodollisesti arviointitavan seurauksena syntyvä vaihtoehtoiskustannus on identtisten tuotantojen vertailussa valtiollisuuden yhteiskunnallinen kustannus kunakin arviointikautena, eli ”kansallistamisen” epätehokkuuden hyvin suppea mittari. Epätehokkuus ilmenee paljon selvemmin julkisten toimijoiden ostokäyttäytymisessä ja osto-osaamisessa ja esim. hankintabyrokratian aiheuttamissa kustannuksissa toimittajille, jotka vapailla markkinoilla olisivat merkittävästi pienemmät. Lisäksi poliittista (määräyksellistä) resurssien allokaatiota voidaan pitää yleisesti ottaen hajautettua markkina-allokaatiota heikompana, kun ulkoiskustannukset huomioidaan.
Mutta siihen malliin;
Oletus 1: on olemassa hyödykkeitä, joita yksityinen sektori voisi tuottaa yhtä hyvin tai paremmin kuin julkinen sektori verovaroin. Hyödykkeen kuten palvelun sisältö määritellään tällöin sen poliittisten tavoitteiden kautta – esim. ”halutaan viedä ulkomaille enemmän ruista”. Vaihtoehtoiskustannus K on hyödykkeen yksityisen tuotannon ja julkisen tuotannon kokonaiskustannusten erotus. Oletetaan laskelman vuoksi, että valtion ja yksityisen sektorin tuotantoyksiköt tuottavat palvelut identtisellä kustannuksella.
Oletus 2: kaikki rahavirrat voidaan diskontata jollakin markkinakorolla r, koska niukkuus vallitsee ja kunakin hetkenä kullakin toimijalla on käytössään vain tietty määrä varoja. (Resurssien rajallisuus kunakin hetkenä vaikuttaa olevan monelle julkistaloudesta puhuvalle poliitikolle epäselvää.) Lisäksi huomioitakoon, että koron ei tarvitse realisoitua valuuttamääräisenä, koska esimerkiksi taskurahakin tuottaa haltijalleen hyötyä käyttämättömänä, vaikka valuuttamäärä ei kasvakaan.
Oletus 3: kun valtio perii yhteiskunnan rahavirroista veroja tietyllä ajanjaksolla (nykyään pääasiassa transaktioista) summan Ct, joissain kohdissa valtion sisäisten laskenta-, selvitys- ja tilitysprosessien seurauksena, perityt verorahavirrat ”seisovat” ajan t erinäisillä tileillä. Yritysten vuorostaan oletetaan keskimäärin pyrkivän aktiivisesti välttämään ylisuuren likviditeetin ylläpitämistä. Näin ollen Ct:lle löytyisi markkinoilta heti jonkinasteista käyttöä korolla r, joka siis estetään.
Oletus 4: tileillä ”seisoville” rahavirroille arvioidaan korko rk, joka käyttövaratileillä on esim. valtionobligaatiokorko joka realisoituu valtiolle, mutta meitä kiinnostavilla ei-käyttötileillä lähinnä talletuskorko valtion eduksi, joka on hyvin lähellä tai alle nollan.
Näihin oletuksiin tukeutuen tehdään hyvinvointitappion eli rahavirtojen allokaation vaihtoehtoiskustannus K:n arviointi diskonttauksen avulla:
Ct:n määrittäminen on menekinedistämistukia monimutkaisemmissa tapauksissa helposti politisoituva kysymys. Julkinen sektori tuottaa paljon sellaisia ”palveluita” verorahoituksella, joita yleisö ei edes miellä palveluiksi ja joiden olemassaolo riippuu joko huonoista prosesseista tai muusta byrokratiasta. Voitaneen kuitenkin arvioida, että ”turhaan julkisten” ”palveluiden” kustannukset liikkunevat muutaman, kenties alle viiden miljardin euron vuosiluokassa, jolloin Ct on ilman erityisen suurta kiistanalaisuutta tätä luokkaa. Ct:hen voidaan lukea esimerkiksi julkisen sektorin palkkojen veronpidätykset ja vastaavat nollasummapelit.
Markkinaehtoisen laskentakoron r määritteleminen ei ole triviaalia, mutta vaihteluväli on kohtalaisen pieni ja korko on mitä todennäköisemmin muutaman prosentin yli nollan. Voidaan ihan perustellusti arvioida, että valtionlainojen korkotasot eivät ole uskottavia laskentakorkoja rahan kysynnälle kansalaisyhteiskunnassa, koska pankkipolitiikka vääristää valtionlainojen korkomarkkinoita epärealistisen edullisiksi. Tästä johtui esimerkiksi Kreikka-ilmiö.
K:n suuruus riippuu Ct:n lisäksi eniten siitä, mikä on t. Sen selvittäminen, miten pitkä erilaisten rahavirtojen yhteenlaskettu aika tuottamattomana ennen kiertoon palauttamista on, edellyttäisi hyvinkin syvällistä (sisäpiirin) tuntemusta valtion ja kuntien taloushallinnosta, jota hyvin harvalla jos kellään on. Kuitenkin melko varovaisilla arvioilla Ct:stä ja erityisesti t:stä, tulokseksi saadaan vuositasolla kymmeniä tai satoja miljoonia euroja menetettyä tuotantoa.
Se on aika paljon tappiota ns. turhan vuoksi.
Tietenkin yrityksistäkin löytyy tehottomuutta, mutta voidaan perustellusti olettaa tätä tehottomuutta pyrittävään kilpailuilla markkinoilla optimoitavan ja parhaan hinnan määrittyvän markkinamekanismein, jolloin syntyy uskottavia hintasignaaleja, jotka tekevät tuotantohinnoista vertailukelpoiset valtion tuotannon kanssa. Usein nämä hinnat ovat julkista tuotantoa vähäisemmät – ja joskus huomattavasti – valtion huomattavasta skaalaedusta huolimatta. Valtion kilpailykykyä haittaavat mm. yksityistä sektoria monimutkaisemmat hallintoprosessit ja erilainen päätöksentekorakenne. Tästä syystä turhaan-julkisten palvelujen vaihtoehtoiskustannus on todellisuudessa diskonttauslaskelmaa huomattavasti suurempi. Yhteiskunnallista kokonaistappiota on vaikea arvioida kvantitatiivisesti koska kohtaantohäiriö käsitetään lähinnä abstraktiksi, mutta sen määrä on suoraan suhteessa kustannuserotukseen identtisen markkinaehtoisen ja julkisen palvelun välillä, koska pidemmän päälle resurssit allokoituvat heikommin kuin markkinaehtoisesti (olettaen ulkoisvaikutusten huomiointi).
Kiistattomin lähestymistapa laskentakaavaan on tietenkin vertailu sen välillä, että tulonsiirrot tapahtuisivat heti ja sen, että tulonsiirroissa kestää jonkin aikaa. Tulonsiirtojen tapahtuminen salamannopeasti ei tietenkään ole täysin realistista perinteisessä valtiossa, mutta laskelman tuottama hinta-arvio luo paineen kehittää tulonsiirtojen tilitysprosesseja, koska nyt sille voidaan arvioida kustannus.
Julkishallinnon aiheuttaman hyvinvointitappion minimoinnin tulisi olla kaiken talouspolitiikan tavoite. Valtio voi toki luovuttamatta palveluntuotantoaankin vaikuttaa K:n kokoon taloushallinnon prosesseja ja varojenhallintaansa kehittämällä siten, että tulonsiirrot tapahtuisivat mahdollisimman ketterästi. Parhaiten K:ta ehkäistään kuitenkin siten, että annetaan markkinoiden järjestettäviksi sellaiset palvelut, jotka eivät edellytä julkisen palveluntuotannon luonnetta ja eliminoidaan sellaisia tulonsiirtomuotoja, jotka eivät tosiasiassa realisoidu niiden tavoitteiden mukaisille vastaanottajille vaan esimerkiksi hyväosaisille, jotka eivät niitä tarvitse.
Be First to Comment