Stalinismin ja Fasismin määritelmistä

Koska suurella osalla ihmisistä ei ole selvää käsitystä stalinismin ja fasismin aatteellisista lähtökohdista, otan tehtäväkseni avata termejä alla. Tarkastelen sosialismia tässä artikkelissa ns. valtiososialismin kautta.

Sosialistisen ajattelun lähtökohta on, että köyhyys ja eriarvoisuus johtuvat yläluokan juonesta tai rakenteista ja vallasta, ja että ottamalla haltuun yläluokan omaisuus ja valta, köyhät ja eriarvoistetut voisivat valitsemillaan edustajilla järjestää kaikille hyvät oltavat, kun vallankäytön tavoite olisi yhteisen hyödyn valvonta eikä ”oman edun maksimointi”¹. Kommunismi voidaan erotella sosialismista esim. niin, että kommunismi on sosialistisen politiikan seurauksena syntyvä niukkuudenjälkeinen utopia – näin tehtiin Neuvostoliitossa. Termejä on Neuvostoliiton ulkopuolella kuitenkin käytetty villisti sekaisin.

Kommunistiliikkeen juuret ovat 1800-luvun Manner-Euroopassa, johon syntyneen kaupunkilaisen tehtaiden työväenluokan oloja pidettiin kurjina. Karl Marx ja Friedrich Engels syyttivät tästä kapitalismia, jonka Marx näki välivaiheena feodalismin ja sosialismin välissä, ja joka johtaisi niukkuudenjälkeiseen valtiottomaan ja yhteisölliseen kommunismiin. Vladimir Lenin tulkitsi Marxin oppeja, jolloin syntyi Marxismi-Leninismi, joka johti bolsjevikkivallankumoukseen Venäjällä. Lenin katsoi, ettei kommunismin mahdollistava valistunut työväenluokka syntyisi kapitalismissa spontaanisti, vaan että se edellytti vallankumouksellista puoluetta, joka ottaisi aluksi diktaattorivallan. Huomionarvoista on, että ns. arvoliberaalius ei kuulunut perinteisesti sosialisti/kommunistiliikkeeseen vaan esim. homoseksuaalisuus oli yleensä ”porvarillista moraalikorruptiota” ja työväenkulttuurin antiteesi. Nykymittapuulla ”suvaitsevainen” vasemmisto kehittyi paljon myöhemmin ja vallankumouksellinen liike pyrki puhuttelemaan turhautuneistoa laajemmin.

Valtiolähtöinen sosialismi perustuu käsitykseen siitä, että kansallistamalla elinkeinoelämä, valistunut valtionhallinto ja sen keskuskomiteat pystyisivät paremmin päättämään miten työelämä, palvelut ja yhteiskunta ylipäänsä tulisi järjestää. Valtiososialismi on joko jollain tavalla demokraattista tai sitten diktatoriaalista. Sosialismi on vahvasti teollisuusyhteiskunnan aate, joten sen analyysi perustuu lähinnä teollisuusyhteiskunnan olosuhteisiin. Valtion on tarkoitus korvata kapitalistinen porvaristo ja harjoittaa ”kansan teollisuutta” kohti niukkuudenjälkeistä utopiaa. Valtiososialismin ideologiassa valtion ongelmallisuus usein trivialisoidaan ”porvariston” harjoittamaan valtion korruptioon, joka on oikaistavissa kun ”porvaristo” joko laillisesti syrjäytetään, karkotetaan tai pahimmassa tapauksessa surmataan. Valtiososialistisissa piireissä on tyypillistä optimismi valtiorakenteen kyvystä toteuttaa sosialismin arvoja.

Valtiososialismi edustaa ”yhteisen hyödyn” kollektivismia, jonka nimissä perustellaan mm. omaisuuden haltuunotto ja taloudellisten vapauksien poistaminen. Sitä voidaan käyttää ja on käytetty retorisesti perustelemaan vielä kyseenalaisempiakin toimia; totalitarismia, ihmisoikeusrikkomuksia ja hirmuhallintoa. Josef Stalinin Neuvostoliitto oli esimerkki vahvan valtion yhden maan sosialismista, jossa lisäksi ideologisesti perusteltiin valtion terrori porvarillisten vaikutteiden puhdistamisella kommunismin tieltä. ”Suuren puhdistuksen”, eli Stalinin vainojen värittämää valtioväkivallan valtiososialismin haaraa kutsutaan stalinismiksi ². Stalinismiksi voi arkisesti kutsua myös Stalinin jälkeen jatkunutta Neuvosto-terroria, mutta se oli merkittävästi hillitympää.

Jostef Stalin kuoli pitkittyneeseen aivoinfarktiin ja sisäiseen verenvuotoon vuonna 1953 epäselvissä olosuhteissa, mahdollisesti myrkytyksen tai hoidon viivyttämisen seurauksena. Sisäisen turvallisuuden ministerinä ja julmana raiskaaja-murhaajana muistettu Lavrenti Berija kerskaili ”teolla” saatuaan Stalinin kuoleman jälkeen valtaa, mutta jo joitain kuukausia Stalinin kuoleman jälkeen Berija teloitettiin salaisen oikeudenkäynnin jälkeen, jossa häntä syytettiin ”juonesta palauttaa kapitalismi”. Nikita Hrustšov tuomitsi kommunistisen puolueen kokouksen pääsihteerin puheessaan 1956 Stalinin rikokset ja loi termin ”henkilökultti”. Puhe mullisti koko Neuvostoliiton valta-aseman uskopohjan ja saattoi johtaa Neuvostoliiton hitaaseen luisuun kohti sortumistaan uudistumisyrityksistä huolimatta vuonna 1991. Stalinin jälkeinen Neuvostopolitiikka teki viestinnässään selvän irtioton Stalinin aikakauteen, mutta hän nauttii yhä merkittävää suosiota historian hahmona Venäjän kansan parissa.

Fasismi vuorostaan perustuu sotilaallis-romanttiseen liberaalin demokratian valtiomuodon vastustukseen ja kumoamiseen. Liberaalia demokratiaa fasismi pitää ”korruptoituneen porvarillisena” ja tavoittelee vahvasti hierarkkista yhteiskuntaa, jonka vahva valtio vastaa ”kansallisen yhtenäisyyden” (eli porvarillisen moniarvoisuuden kukistamisen) edistämisestä monilla kentillä, kuten median ja koulutuksen propagandalla ja toisaalta valtioterrorilla. Fasismi peräänkuuluttaa liberaalin demokratian kumoamisessa poliittisen toiminnan lisäksi ”suoraa toimintaa”, jolla ohitetaan liberaalin demokratian koettu kankeus, ja ikään kuin laitetaan ”hommat kondikseen” yksipuolisella päätöksellä. Tämän seurauksena fasismi kannattaa ”vahvoja johtajia” tai diktatoriaalista johtoa, ja vastustaa kansalaisoikeuksia ja -vapauksia, koska fasismin näkökulmasta ne näyttävät lähinnä jarruilta Oikean Tien toimeenpanossa.

Fasistiseen ajatteluun liittyy epämääräinen pseudonationalismi, joka poikkeaa perinteisestä kansallismielisyydestä siinä, että se uudelleenmäärittelee kansa-käsitteen eklektisesti (eli enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti) jonkun epämääräisen periaatteen mukaan. Uudelleenmäärittelyn tavoite on propagandistisesti rajata ”kansan” ulkopuolelle kaikki, jotka seisovat fasistisen vallanpidon tiellä. Näin ollen fasistien ”isänmaallisuus” ja kansallisten symbolien kaappaaminen liikkeen käyttöön edustaa lähinnä propagandistista uuskieltä³.

Koska fasismiin liittyy laillisuusperiaatteen inho ja kaheli-idealismin tapaan sietämätön malttamattomuus saada muutoksia aikaan, se katsoo ainoan tien saada yhteiskunta ”ruotuun” olevan erilaisten väkivallan muotojen harjoittaminen, antiteesinä liberaalin demokratian ”hitaille” toimintatavoille. Polttopulloiskut, julkiset puukotukset yms edustavat fasistisessa teoriassa tekojen propagandaa, joka on alun perin 1800-luvun anarkistisesta teoriasta ja näkyy vahvasti myös vallankumousanarkistien suorassa toiminnassa. Julkinen partiointi voimannäyttönä on sen sijaan anarkismista irrallinen ilmiö.

Fasismi on sosialismin tavoin retorisesti ”yhteisen hyödyn” kollektivismia, ja vetoaa siihen oikeuttaessaan väkivaltaa ja laillisuusperiaatteen kumoamisen.  Fasismi poikkeaa sosialistisesta kollektivismista merkittävästi siinä, ettei se periaatteellisesti pyri tasaamaan tulo- tai varallisuuseroja, eikä autoritaarisena ideologiana tavoittele yhdenvertaisuutta tai globaalia yhtenäisyyttä, jotka ovat fasismin rakenteen antiteesejä. Fasismi pyrkii saattamaan elinkeinoelämän valtion kontrolliin, muttei välttämättä kansallistamalla sitä.

Fasismi on lähtökohdiltaan populistinen liike, joka puhuttelee erityisesti taloudellisesti vaikeina aikoina turhautuneistoa. Fasismi keskittyy retorisesti usein ”asemansa menettäneiden” ”kunnian palauttamiseen”, siinä missä sosialismi puhuu enemmänkin sorrettujen noususta. Fasismi saattaa maalata kuvaa kultaisesta menneisyydestä, kun taas sosialismi näkee sen vasta tulevaisuudessa. Fasistisessa retoriikassa toistunut erityispiirre on vahva ja luovan tahallinen liiottelu ulkoisten uhkien maalailussa.

Fasismin ideologiset juuret ovat 1800-luvun lopun poliittisen idealismin kirjallisuudessa. Fasismi terminä on peräisin Italiasta, sanasta fasci viitaten vanhaan tuomiovallan ja yhtenäisyyden voiman fasces-symboliin ja siitä johdetusta sanasta fascio, jolla viitattiin poliittiseen ryhmittymään. Fascio-liikkeen perusti (entinen kommunistivallankumouksellinen ja 1914 puolueensa hylännyt) Benito Mussolini, joka johti fasistista Italiaa pääministerinä 1922-1943 suurin talousvaikeuksin. Hitlerin kansallissosialismi ammensi vaikutteita Mussolinin fasismista⁴ mutta ennen kaikkea aatteilla oli osittain yhteinen kirjallisuusalkuperä. Toisen maailmansodan lopun lähestyessä, Mussolini syöstiin Italiassa vallasta mutta hän jatkoi Hitlerin alaisuudessa Saksan tukeman faktionsa epäonnistunutta sotaa Pohjois-Italiassa. Italialaiset kapinalliset löysivät hänet Sveitsin rajan lähellä pakenemasta 1945 ja teloittivat hänet. Hänen ruumiinsa ripustettiin muiden teloitettujen fasistien kanssa Esso-huoltoaseman katokseen Milanossa yleisön vihan kohteeksi.

 

Pohdintaa

Sekä valtiososialismiin että fasismiin liittyy rakenteellisesti usko keskusjohtoisiin ratkaisuihin ja ideaan kaiken kontrollista jonkinlaisen emansipaation tuojana. Lähtökohtaisesti vallankumouksellisina aatteina, niiden sisältö keskittyy keinovalikoiman määrittelyyn, eikä kummallakaan ole esittää selkeätä ja toteuttamiskelpoista suunnitelmaa yhteiskuntajärjestyksestä vallankumouksen jälkeen, mikä näkyy molempien ideologioiden reaalimaailman toimeenpanoyritysten taloudellisena epäonnistumisena.

Fasismi-sana on stalinismin tavoin² sosialismia latautuneempi, koska sitä on käytetty arkikielessä varsin ristiriitaisesti; Neuvostoliitto ja sittemmin Putinin Venäjä ovat käyttäneet sanaa käytännössä synonyyminä toisen maailmansodan jälkeiselle länsimaiden politiikalle ja NATOlle, kun taas vasemmistopiireissä sanaa on käytetty yleisenä haukkumasanana erimielisille – jopa minua on sanottu ”fasismiin sovinnollisesti suhtautuvaksi”. Tässä artikkelissa käytän fasismi-sanaa sen tarkkarajaisessa poliittis-historiallisessa mielessä, joka on määritelty aiemmin artikkelissa.

Fordismin ja sittemmin post-teollisen talouden rakennemuutoksen seurauksena sosialismi ja fasismi näyttäytyvät analyyseissään taantumuksellisina ja menneisyyteen haikailevina tai menneisyyden kysymyksiin keskittyvinä vallankumousideologioina. Molemmat aatteet ovat kokeneet kansainvälisen huippukautensa jälkeen aaltomaista mutta rajallista suosiota. Stalinismia muistuttava järjestelmä on vielä käytössä Juche-hallinnon Pohjois-Koreassa ja Putinin Venäjä on sitten 2000-luvun alun siirtynyt kohti melko tyylipuhdasta fasismia, johon sekoittuu Neuvostoliiton KGB-terrori ja symboliikka. Fasismin värittämät poliittiset liikkeet ovat Euroopassa kokeneet uutta suosiota viimeisen kymmenen vuoden aikana. Liberaalidemokratiaan päin kehittyneet sosiaalidemokraattiset puolueet ovat syöneet suurimman osan sosialististen puolueiden kannatuksesta viimeistään Neuvostoliiton romahdettua. Stalinismi on käytännössä kuollut aate.

Suomessa on löyhästi järjestäytynyt fasististen pienliikkeiden kokoelma, joka yrittää agitoida maakuntien turhautuneistoa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Fasistiseksi luettavaa suoraa väkivaltaista toimintaa on ilmennyt, mutta on vaikea arvioida sen järjestäytyneisyyttä. Enemmän fasistinen liikehdintä keskittyy vihapuheeseen, uhkakuvapropagandaan ja vastustajien organisoituun verkkovainoon. Sosialistisia pyrkimyksiä Suomessa esittää vallankumousideasta pääasiassa luopunut marginaalivasemmisto ja radikaalivasemmistolaisuuden perinnettä ylläpitää lähinnä satunnaisia tihutöitä tekevä autonomivasemmistoliike, joka kutsuu itseään anarkistiseksi.

Ilmeisesti Venäjämielisen taistolaisuuden hörhöjen uhka demokratialle ja yleiselle turvallisuudelle on korvautunut vaihtelevasti Venäjämielisten hörhöjen uusfasismilla.

---

1) Lainausmerkit siksi, että termi ”oman edun maksimointi”, jota vasemmistopiireissä usein käytetään, heijastaa hataraa taloustieteellistä näkemystä. Kirosanamainen termi liittyy keskeisesti naiiviin altruismin käsitykseen ja myyttiin yrityselämän kategorisesta riistosta. Termin käytössä yleistetään ns. kyyninen egoismi koskemaan kaikkea liiketoimintaa, mikä palvelee lähinnä propagandistisia tavoitteita eikä varsinaisesti tarjoa järkeviä käsitteitä kuvaamaan jälkiteollista todellisuutta.

2) Suomessa stalinisteiksi on kutsuttu 1970- ja 1980-lukujen ns. taistolaisia. Taisto Sinisalon liike syntyi vastareaktiona Suomen Kommunistisen Puolueen (1918-1990) oppirevisionismiin (”revarit”) ja yhteiskuntasovittelevaan linjaan 1960-luvun puolestavälistä alkaen. Pääasiassa nuorten aikuisten opiskelija- ja kulttuuripiireissä vaikuttaneessa taistolaisliikkeessä flirttailtiin väkivallan ja terrorismin vallankumouksen menetelminä hyväksyvien ajatusten kanssa. Tämä oli linjassa 1970- ja 1980-lukujen länsimaiden radikaalivasemmistolaisuuden kanssa, joka oli suositumpaa mm. Saksassa (Baader-Meinhof), Ranskassa ja Ruotsissa. Taistolaiset eivät kuitenkaan edustaneet varsinaisesti stalinismia, vaan Neuvosto-apologeettisesti katsoivat ihmisoikeustilanteen korjautuneen Stalinin kuoleman jälkeisessä politiikassa. Tässä mielessä stalinismi-termiä on Suomessa väärinkäytetty, ja oikeasti kyse oli eurooppalaisesta 1970-luvun vasemmistoradikalismista, joka edustaa aatteellisesti eri koulukuntaa.

3) Uuskielellä (engl. newspeak) tarkoitetaan kielen valjastamista totalitaarisen propagandan käyttöön niin, että uudelleenmäärittelemällä sanojen merkityksiä tai luomalla uusia sanoja ohjataan kansalaisten ajattelua toivottuun suuntaan – käytännössä siis värittämällä todellisuudenkokemus halutunlaiseksi.

4) Käytännön näkökulmasta natsi-Saksan kansallissosialistinen aate voidaan luokitella teollisuuspainoitteisemmaksi fasismin variaatioksi, jonka lisämausteina toimivat pseudotieteellisesti fabrikoitu mytologia, systemaattinen juutalaisvaino ja fasistisen ”kansan” määrittelyn systematisointi huuhaa-rotumittareilla.