Asiantuntijalausunto homoliitoista eduskunnalle on epätieteellistä puppua

Sukupuolineutraalin avioliittolain valmistelussa eduskunnan lakivaliokunta on tilannut (maksullisia) asiantuntijalausuntoja valikoiduilta tahoilta. Osa asiantuntijavalinnoista on mystisiä. Yksi asiantuntijalausunnon antajista on Tapio Puolimatka, kasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistosta.

Professori on palkittu Skepsis Ry:n huuhaa-palkinnolla 2008 yrityksestä saattaa kreationismi koulun tiedeopetukseen. Professori Esko Valtaoja on julkisesti vahvistanut palkinnon ”tarpeen”. Puolimatkan professuuri on ilmeisesti myös osasyy siihen, että Jyväskylän ylopistossa on hyväksytty kasvatustieteen pro gradu -töiksi ainakin kaksi hämärää tekstiä saatananpalvonnasta ja okkultismista, jotka käsittelevät nuorten uhkaa ”joutua tekemisiin pimeiden voimien kanssa pakonomaisesti”. Opettajakoulutuksessa.

Puolimatkan asiantuntijalausunto löytyy hänen verkkosivuiltaan. Jos jokin tulee mieleen käytyäni lähteet läpi, on se, että Puolimatka on yrittänyt luottaa lähdeviitteiden konetulitukseen, jotta kukaan ei jaksaisi tarkistaa niitä. Se on suosittu strategia erinäisissä salaliittoteoreetikkopiireissä ja suurissa lobbausyrityksissä. Minäpä kävin ne läpi, koska olen sataprosenttisen varma siitä, ettei lakivaliokunnassa kukaan tule niin tekemään.

Arvioin nyt Puolimatkan asiantuntijalausuntoa akateemisena artikkelina, koska se on  näennäisesti puettu sellaisen asuun kirjallisuusviitteineen. Keskityn etenkin lähdeviitteiden luotettavuuteen, tyyppiin ja relevanssiin. Olen jakanut läpikäynnin viiteen otsikkoon Puolimatkan tavoin. Jos haluat skipata parituhatsanaisen uppoutuvan läpikäynnin, siirry suoraan artikkelin loppuun.


 

1. Loukkaako sukupuolineutraali avioliittolaki lasten oikeuksia?

Puolimatka aloittaa viittaamalla YK:n sopimukseen lasten oikeuksista vuodelta 1989, ja siteeraa 7. artiklaa: ”Lapsi on rekisteröitävä heti syntymänsä jälkeen ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan”.

Puolimatka laajentaa omatoimisesti lapsen oikeutta tuntea vanhempansa oikeudeksi tulla biologisten vanhempiensa kasvattamaksi avioliitossa. Hän tiedostaa avioeron, kuoleman ja muut ”poikkeustapaukset”, muttei katso tämän kumoavan oikeutta elää biologisten vanhempiensa kanssa. Nurkan takaa hän vain toteaa, että sukupuolineutraali avioliittolaki sen sijaan uhkaa tätä oikeutta ”periaatteellisella tasolla”. Ilmeisesti ”normin täyttämisessä” saa ”epäonnistua”, mutta normia ei saa ”uudelleenmääritellä.” Tälle ei esitetä mitään perusteluita.

Puolimatkan varsinainen argumentti on, että laki on moraalikoodi, ja siksi lakia ei saa muuttaa (koska ilmeisesti homoparin vanhemmuus on moraalitonta – tai jotain).

Lähdeviite Prof. Don Browning & Elizabeth Marquardt (2006). Viite ei liity; viite epätarkka; viite epäluotettava – ei tieteellinen; viitatut henkilöt ovat teologeja, eivät esimerkiksi sosiologeja, ja heidän esittämänsä näkökantoja ei ole perusteltu. Kirja, jossa tämä essee esiintyy, on eräänlainen amerikkalaisten kristilliskonservatiivien yritys koota näennäistieteellinen tiiliskivi, jotta voisi (valheellisesti) väittää vastustavansa homoliittoja tiedemaailma takanaan.

Lähdeviite Frank Furstenberg et al (2003:48). Viittaus harhaanjohtava, koska viitattu teksti ei tee vertailua samaa sukupuolta olevien avioliittojen ja eri sukupuolta olevien avioliittojen välillä, vaan vertailee heteroavioliittossa kasvaneita lapsia yksinhuoltajien ja kenties sosiaalihuollon kasvattamiin lapsiin. En ota kantaa väitteeseen biologisen vanhemmuuden mahdollisesta edusta, koska en ole evoluutiobiologi-sosiologi-tutkija. Puolimatka toki haluaa ottaa kantaa.

Lähdeviitteet Brown (2004), Manning et al (2004), McLanahan & Sandefur (1994); kuten yllä, ei liity käsiteltävään aiheeseen. Liittyisi, jos lakiesityksessä määrättäisiin lapset pakkohuostaanotettaviksi syntymästä lähtien. Näin ei nyt satu olemaan.

Lähdeviitteet Moore (2004) ja Manning & Lamb (2003); McLanahan & Donahue & Haskins (2005); Park 2003; Wilcox & Doherty & Fisher et al (2005); kuten yllä – viite ei liity siihen, mitä sillä yritetään todistaa, koska vertailu ei kohdistu relevantisti. Manning & Lamb vertailee adoptioperheiden avo- ja avioliittostatuksia. Moore:n ei liity aiheesen myöskään mitenkään. Artikkeli löytyy sitäpaitsi ChildTrends:in koosteesta, jonka ensimmäisellä sivulla lukee isoin kirjaimin:

”..no conclusions can be drawn from this research about the well-being of children raised by same-sex parents or adoptive parents.”

Silti Puolimatka haluaa käyttää sitä juuri noin.

Lähdeviite Marriage and the Public Good: Ten Principles, jota Puolimatka kehuu todelliseksi tieteentekijöiden suurkuoroksi. Viite epäluotettava. ”Princeton Principles” eli MPGTP ei ole tieteellinen julkaisu vaan poliittinen manifesti , joka liittyy amerikkalaiseen konservatiiviliikkeeseen. Julkistusjuhlassa kunnianavieraana oli George W. Bush.

Lähdeviite McLanahan & Sandefur (1994) analysoi yksinhuoltajuuden ongelmia; ei liity.  Ellis & Bates & Dodge et al (2003); voi olla, että kasvaminen ilman miespuolista lähiomaista mm. varhaistaa naisten seksikokeiluja, mutta yleensä ns. ”puuttuvan isän” teoriaa kritisoidaan tutkimusotoksen kohdistumisesta suppeasti länsimaalaisiin hyväosaisiin.

Lähdeviite Wilcox & Doherty & Fisher et al (?); viite epätarkka; viite epäluotettava. Kyseessä ei ole tieteellinen artikkeli tai tutkimus, vaan avioerovastaisen Institute for American Values:in ideologinen manifesti. Blackman & Clayton & Glenn et al (2005) analysioi vain amerikkalaisten tummaihoisten avioitumiskäyttäytymistä; ei liity.

Lähdeviite David Popenoe (1996); väärinkirjoitettu muotoon ”Papenous”; ei tieteellinen artikkeli vaan kirjallisuusviitteellinen ideologinen essee.

Lähdeviite Bradford Wilcox (2005); sama kuin Wilcox & Doherty & Fisher et al.

Lähdeviite Loren Marks (2012); Marksin kritiikki tutkimusten otosten pienuutta kohtaan on perusteltua, mutta Marks vaikuttaa virheellisesti tulkitsevan sen todisteeksi tieteellistä konsensusta vastaan – tämä on ns. muodollinen päättelyvirhe. Otosten pienuuteen vaikuttaa homovanhempien määrän vähäisyys ja kenties otantojen suppeuteen se, että homovanhemmuus ihan lisääntymisteknisistä syistä painottuu  suunniteltuihin lapsiin ja hyvin toimeentuleviin perheisiin, päinvastoin kuin heterovanhemmilla, jossa keskiarvo on selvästi huonompi. Kyseessä ei siis välttämättä ole viallinen otanta, vaan tutkittavan populaation ominaisuus. Puolimatkan ”APA-niminen järjestö” -ilmaisu antaa ymmärtää, ettei Puolimatka tiedä American Psychological Association:in olevan maailman suurin ja merkittävin psykologian alan tutkimusjärjestö, eikä mikä vain homosaation ajatuspaja. Girgis et al (2012); kuten yllä.

Puolimatka kirjoittaa Yksikään APA:n tai Solantauksen viittaamista samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuutta koskevista tutkimuksista ei täytä korkeatasoisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaatimuksia: joukossa ei ole yhtään pitkittäistutkimusta, jossa olisi käytetty suurta, edustavaa satunnaisotantaa

Jos analysoin tätä väitettä koko artikkeliin ja tämän viitteisiin nähden, yrittää Puolimatka tällä puolustaa kahta metodologisesti tahallaan sabotoitua suuren otannan roskatutkimusta – kyseessä ovat Sarantakos (1996), Regnerus (2012) ja Allen (2012), joihin viitataan myöhemmin todisteina homojen kelvottomuudesta.

Puolimatkan ongelma on Marks:in tavoin, että hän haluaa tulkita (tiedemaailman konsensusta vastaan) vastapuolen tutkimusten vähäisyyden todisteeksi omalle päinvastaiselle mielipiteelleen. Onkin tavallaan huvittavaa, että Puolimatka kirjoittaa korkeatasoisista yhteiskuntatieteellisistä tutkimuksista, kun hänen siteeraamansa viitteet eivät joko liity käsiteltävään aiheeseen, ovat metodologisesti metsässä tai ovat epätieteellisiä poliittisia esseitä.

Lähdeviite Bos & Balen & Van den Boom (2007); vihdoin ensimmäinen muodolliselta rakenteeltaan tieteelliseltä artikkelilta näyttävä viite kaikenmaailman ideologisten esseiden seasta. Se tosin ei sano kuin pari sanaa liittyen Puolimatkan toteamuksiin otantojen valikoitumisesta, kts. Marks. 

Lähdeviite Sirota (2009); ei  liity. Theodora Sirotan tutkimusta on siteerattu useissa homovastaisissa medioissa todisteena homovanhempien kelvottomuudesta; tutkimus itsessään ei kuitenkaan tutki tätä, vaan siinä tutkitaan lapsia, jotka ovat kasvaneet heteroavioliitossa, jossa isä on paljastunut biseksuaaliksi tai homoseksuaaliksi. Sirota itse on todennut, ettei tutkimuksen aineisto sovellu konservatiivipiireissä siitä tehtyihin johtopäätöksiin.

Lähdeviite Sarantakos (1996) on yksin vastaan huomattavasti suurempaa tutkimusten joukkoa, ja on tunnettu sen vakavista metodologisista puutteista, jotka ennustettavasti johtavat tulosten vääristymään. Esimerkiksi se, ettei siinä ollut minkäänlaista sokkoutusta ja aineisto perustuu epäneutraalien osapuolten subjektiivisiin raportteihin homovastaisessa ympäristössä, jolloin sosiaalinen stigma pääsee vaikuttamaan tutkimusta harhaanjohtavalla tavalla.  Se, että Puolimatka haluaa siteerata Sarantakosta kertoo jotain.

Puolimatkan ylpeästi siteeraama Regnerus, Mark (2012) on tunnettu roskatiede-esimerkki, jossa toteutettiin suuri kyselytutkimus, jonka viattomaksi puetut ainoat vastausvaihtoehdot kysymykseen vanhempien parisuhdekäyttäytymisestä tarkoittivat Regnerus:in mielestä:
A: Olen rikkinäisestä perheestä koska äitini on joskus rakastunut naiseen
B: Olen rikkinäisestä perheestä koska isäni on joskus rakastunut mieheen
C: Olen terveestä heteroavioperheestä

Tästä ilmiselvästä ansasta huolimatta sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat linkittelevät tutkimusta innoissaan minkä ehtivät tueksi huuhaalleen.

Lähdeviite Douglas W. Allen (2013); metodologisesti virheellinen lähde. Jälleen on esimerkki ideologisesta roskatieteestä, jossa on suuri satunnaisotanta, mutta lavastettu metodologinen virhe; se nimittäin laskee homovanhempien ei-vielä-valmistuneet lukiolaislapset koulukeskeyttäjiksi, vaikka he eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja valmistuakseen.

Puolimatka jatkaa toistamalla johtopäätöstään, että koska heterojen orpolapset ja yksinhuoltajien kasvattamat lapset ovat tilastollisesti huonommassa asemassa kuin biologisten heteroavioliittojen lapset, homoliittojen lapset voidaan jotenkin rinnastaa orpoihin. Ajatuskulku ei yksinkertaisesti toimi, ja on kaukana tieteellisestä argumentista.

Vaikka miten yhdistelisi avioero- ja yksinhuoltajatilastoja, ei niistä voi tehdä ennusteita eheästä homoavioliitosta. Brown (2004), Manning & Smock & Majumdar (2004), Girgis & Anderson & George (2012: 61−62). –”–

”On selvää, että yksittäinen homoisä tai -äiti voi kasvattajana olla omistautuneempi ja tiedostavampi kuin heteroisä tai -äiti keskimäärin. Nykytilanteessa homoparit ovat tietynlaisessa pioneerivaiheessa, jossa tällaisen perhemuodon omaksuneet ja kenties adoptiolapsia hankkineet parit ovat keskimääräistä tiedostavampia ja omistautuneempia.”

Yllä oleva Puolimatkan ajatus onkin se mielenkiintoisin kysymys koko asiassa; ovatko nykyiset homovanhemmat eräänlaisia tilastollisia supersankareita (ns. pioneerit) juuri siksi, että he yrittävät tietoisina suurennuslasin alla olosta muita enemmän?

Asiaan on vaikea vastata mitään, mutta näen kolme vaihtoehtoa:

  1. Nykyiset homovanhemmat näkyvät tilastoissa hyväosaisina ja pärjäävinä siksi, että he tietoisesti pyrkivät vaikuttamaan imagoonsa – kunnes stigma poistuu, ja ylimääräinen yrittäminen aikojen saatossa loppuu.
  2. On homovanhemmuuden ominaisuus olla hyväosainen ja pärjäävä; lapset tulevat usein pitkän suunnittelun tuloksena eikä niitä hankita ilman vakaata taloudellista asemaa.
  3. Tiedemaailmassa on suuri paljastumaton salaliitto, joka pyrkii aktiivisesti salaamaan homojen vanhemmuuskelvottomuuden. Motiivi epäselvä.

Puolimatka jatkaa saman ajatuskulun toistamista; lapsi tarvitsee biologisen isän ja äidin aviosuhteessa, ja kaiken muun täytyy olla väärin koska se nyt vain on niin, ja siksi sukupuolineutraali avioliittolaki on väärin. Tämän lisäksi hän kauhistelee moniavioisuutta, avioeron sallimista ja sitä, ettei lapsille ehkä tulevaisuudessa opeteta heteroavioliiton instituutiota ainoana normina. Tätä seuraa pitkä julistus heteroavioliiton kriisistä, kun ihmiset nykyään eroavat. Aasinsilta sukupuolineutraaliin avioliittoon jää hämäräksi.

Blankenhorn (2007); ei ole tutkimus tai artikkeli vaan vapaamuotoinen essee, joka julistaa amerikkalaiskonservatiivista avioliittokäsitystä. Kuulemma mies on sittemmin muuttanut mieltään (2012). Samoin Girgis et al (2012); teosnimi on ”What is marriage? Man and Woman: A Defence”.

Puolimatka siirtyy spekuloimaan siitä, oppivatko lapset enää miten lapsia tehdään jos s.p.-neutraali avioliitto sallitaan. Tämän jälkeen kauhistellaan taas heterojen avioerotilastoja. Relevanssi jälleen epäselvä.

2. Normatiivisen rakenteen erilaisuus synnyttää erilaisen juridisen säätelyn tarpeen

Puolimatkan argumentti, että heteroavioliitto on jotenkin sitoutuneempi kuin homoavioliitto vain ja ainoastaan lasten saamisen riskin vuoksi on yksinkertaisesti perustelematon, eikä ota huomioon lasten hankkimista varten solmittuja homoavioliittoja. Väite siitä, että avioliiton ainoa juridinen funktio on tuottaa lapsia on tuulesta temmattu; avioliitossa on etuja jos lapsia hankkii, muttei se ole sen ainoa funktio. Muita funktioita ovat mm. juridinen yhteistalous sekä lähiomais- ja perintöasiat.

Tämän jälkeen seuraa pari kappaletta julistusta, jotka eivät perustu mihinkään ja josta puuttuu kokonaan viitteet tai viitteet eivät kerro sitä, mitä Puolimatkan saate antaisi ymmärtää.  Ei ole mikään uutinen, että samaa sukupuolta olevien suhteissa henkilödynamiikka on erilainen kuin heterosuhteissa. Samaa sukupuolta olevissa pareissa voi olla jopa huomattavia etuja tietyissä osa-alueissa kun (kulttuurisesti tai biologisesti) sukupuolittuneet tarpeet kohtaavat paremmin ja konflikteja on näillä alueilla vähemmän.

Puolimatka nostaa avointen suhteiden olemassaolon esimerkiksi kaikkien homosuhteiden epäonnistumisesta, kontra heterosuhteet. Vertailu ei ole rehellinen, koska heterosuhteissa ja -avioliitoissakin on erilaisia avoimuuden ja polyamorian muotoja. Heterosuhteissa tilastollisesti petetään säännöllisesti; suhteen ulkopuoliset seikkailut vain ovat heterosuhteessa vahvempi tabu, jolloin niitä ei juurikaan näe kuin nimettömissä kyselytutkimuksissa. Pettämisen yleisyys vaihtelee välillä 20-50%, tutkimuksesta riippuen. Muistelen suomalaista tutkimusta, jossa todettiin aviopuolisoiden syrjähyppytoleranssin kasvavan iän funktiona.

Lähdeviite Andersson, Gunnar (2004) – Puolimatka ei ole lukenut tutkimusta johon viittaa. Tutkimus ei tue hänen väitettään niin kuin hän sen haluaa esittää. 

Lähdeviite Allen, Douglas (2010) – Puolimatka ei täsmennä mihin kohtaan viittaa. Kyseessä on pitkä julistuksellinen kirjallisuusviitteellinen essee, jossa Douglas vastustaa homoavioliittoja. Kyseessä on sama Douglas, joka myöhemmin loi tahallisesti vääristellyn tilaston homovanhempien lasten lukiovalmistumisasteesta.

Päinvastoin kuin Puolimatka yrittää antaa ymmärtää, ei sukupuolineutraalin avioliittolain esityksessä ole mitään sellaisia muutoksia, jotka heikentäisivät esim. heteroavioliittojen juridista asemaa tai oikeuksia, koska Suomen avioliittolaki sen verran suppea. Saarna sukupuolierojen tärkeydestä jää hämäräperäiseksi.

3. Hyödyttääkö avioliitto homoseksuaalisia pareja?

Osuus alkaa epämääräisellä spekuloinnilla tyyliin ”ei voida tietää mitä tapahtuu kulttuurillemme jos homot saavat avioitua, joten ei pidä edes kokeilla”. 

Ensimmäiset viitteet eivät liity väitteeseen. Jälleen Andersson (2004); käsittelee lesbo- ja homoavioliittojen eroamisasteita. Puolimatka ei ole lukenut tutkimusta, koska jos olisi, hän huomaisi relevantin kohdan jossa anomaliaa käsitellään.

Yleisesti ottaen Puolimatkan kolmas tekstin osa perustuu olettamukseen, että avioliiton ainoa funktio on sosiaalinen status (minne katosi ”vain lasten hankkiminen”?). Avioliitto pelkkänä sosiaalisen statuksen tuojana on erittäin suppea tulkinta, eikä heijastu Suomen lainsäädännössä mitenkään. Status liittyy enemmän kirkkovihkimiseen, johon lakiesitys taas ei koske.

4.  Hyödyttääkö sukupuolineutraali avioliittolaki homoseksuaalisten parien lapsia?

Puolimatkan muotoilu antaa ymmärtää, että homoavioliitoissa ei ole biologisia vanhempia. Lapsenryöstäjiksikö Puolimatka homoja epäilee? Homojen avioliitossa yksi vanhemmista on perinteisesti biologinen vanhempi, eikä toisen biologisen vanhemman säilyttäminen kuvioissa ole harvinaista.

Lähdeviite La Sala (2002); artikkeli ei edes käsittele homomiesten avioliittoja; ei relevantti. Andersson (2004) on jo käsitelty yllä pariin otteeseen.

Puolimatka syvenee tämän jälkeen avioliiton tarveharkintamatematiikkaan;

jos amerikkalaisten tilastojen mukaan 1/200 lapsesta elää samaa sukupuolta olevien vanhempien talouksissa, ja arvataan 50% avioitumisprosentti näissä suhteissa; tällöin sukupuolineutraali avioliittolaki koskettaisi 1/400 lapsesta. Jos oletetaan heteroavioliittojen eroprosentti 50%, niin 1/800 lapsesta kokisi vakaan avioliiton lakimuutoksen myötä. (Tässä vaiheessa matematiikka epäonnistuu; 50% ei eroa elämänsä aikana vaan 50% avioliitoista hajoaa; todellisuudessa toteutuneiden erojen määrää ei voi juontaa tästä prosenttiluvusta, koska erojen määrä on avioliittojen määrän funktio). Puolimatka jatkaa oletuksella, että 80% näistä lapsista olisi aiempien heterosuhteiden hedelmiä, jolloin uudelleenavioitumisella ei olisi lapsen kannalta etua suhteessa yksinhuoltajuuteen Puolimatkan siteeraamien viitteiden perusteella. Tämä laskee Puolimatkan luvun 1/4000 lapseen, eli n. 224:een alle 15-vuotiaseen suomalaiseen lapseen (census 2013).

Tämän päättelyketjun tuloksena Puolimatka toteaa, ettei homojen avioliitolle ole tarvetta, koska se koskettaisi vain pientä määrää lapsista kun tehdään pitkä ketju villejä arvauksia.

Sen sijaan Puolimatka toteaa kylmästi perustelematta, että 98% lapsista kärsisi sukupuolineutraalin avioliittolain käyttöönotosta, perustelematta asiaa mitenkään. En tiedä onko Puolimatka edes lukenut kansalaisaloitetta jos hän näkee siellä jotain radikaaleja rakenneuudistuksia.

5. Johtaako sukupuolineutraali avioliitto epätasa-arvoon ja avioliiton merkityksen trivialisoitumiseen?

Puolimatka avaa pelin toteamalla, että avioliittolaki ”jo ON tasa-arvoinen”, koska kuka tahansa voi astua heteroavioliittoon. Höhö. Kansanedustaja Oras Tynkkynen on esittänyt vastaesimerkiksi kysymyksen, olisiko se tasa-arvoinen avioliittolaki jos miehet saisivat mennä naimisiin vain miesten kanssa ja naiset vain naisten, muttei ristiin? Aika moni ymmärtää, ettei olisi.

Puolimatkan keskeinen argumentti on, että avioliittolain muutaman sanamuodon muuttaminen sukupuolineutraaliksi jotenkin yhtäkkiä sortaisi heteroavioliitossa olevia. Mitään perusteita tälle ei toki esitetä, eikä ajatusta avata.

Jatko lähtee raiteelle, jossa Puolimatka haluaisi avioliittolain säätävän tarkasti siitä, millaisia yhdynnän muotoja saa harrastaa ja ovat Valtion Hyväksymiä, koska muuten joku saattaisi avioitua pelkästä seksin ilosta tai ihan vaan kaveruuden vuoksi – ja kohta vielä sisaruksetkin. Mieleeni palautuu lukutuokiot Niilopedia -satiiritietosanakirjasta.

Prioriteetit käyvätkin selviksi, kun aiempi lapsimatematiikka lakkaa yhtäkkiä olemasta relevantti; ei ole väliä miten harvinaisia Puolimatkaa ärsyttävät suhdemuodot ovat, niitä täytyy vastustaa periaatteellisella tasolla ja tähän tarvitaan valtion byrokratia turvaksi.

Puolimatkan ABCDE-kooste koostuu mielipiteistä, joille ei tekstissä ole pitäviä perusteita.



Summa summarum

Keskeisin ongelma Puolimatkan artikkelissa on huomattava osuus epätieteellisiä, ideologisia tai epäluotettavia lähteitä. Toinen ongelma on lähdeviitteiden runsas käyttö ikäänkuin todistamaan asioita, joita lähteet eivät oikeastaan tue. Jos Puolimatkan artikkelin lähettäisi vertaisarvioituun tiedejulkaisuun, se ei läpäisisi edes ensimmäistä roskaseulontaa.

Tuleekin vääjäämättä mieleen, että Puolimatka tuskin on alkuunkaan tutustunut käyttämiinsä lähteisiin, vaan on kopioinut lähdeviitteet suoraan jostain amerikkalaiskristilliskonservatiivien artikkeleista tai blogeista. Jos niitä nimittäin googlettaa, monen kohdalla tulee melkein enemmän debunkkauksia kuin linkkejä itse materiaaliin, ja monen viiteteoksen taso jää uskonnollisen self-help -kirjan tasolle. Lähdeaineisto on myös käytännössä täysin keskittynyt Pohjois-Amerikkaan.

Tällaisella lähdeviitteiden käytölla olisi ihan turha yrittää tehdä pro gradu -tutkielmaa muualla kuin Jyväskylän opistossa; se olisi automaattinen hylätty. Siksi onkin jokseenkin kauhistuttavaa, että tätä tekstiä suoltaa Jyväskylän yliopiston professori – mitä se kertoo Suomen tiedeosaamisen tasosta, jos professoritkaan eivät ymmärrä perustavanlaatuisia tieteen periaatteita, joita olettaisi jo kandin hallitsevan? Onko syytä huolestua siitä, että Suomen yliopistoista voi valmistua täysin epätieteellisin lopputöin? Ovatko kasvatustieteen gradut vain paperipinoja, joita kukaan ei oikeasti lue? Entä väitöskirjat?

Puolimatkan lausuntoa vaivaa toistuva ns. ’moving the goalposts’, eli kriteerien mielivaltainen muuttaminen asiayhteyksien vaihtuessa. Halutaan asettaa mahdottomat kriteerit harkitsevien homovanhempien vanhemmuuskelpoisuudelle samalla kun suljetaan silmät siltä, että kuka tahansa sukukypsä hetero-teini voi hetken mielijohteesta tuottaa jälkeläisiä huostaanotettaviksi laitoksiin ja jatkokoulutettavaksi huumediileriksi.

Puolimatka ottaakin homojen yhteiskuntakelpoisuuden mittatikuksi eräänlaisen fiktiivisen idyllin täydellisestä heteroydinperheestä, jolla on talousasiat kunnossa, naapurit rakastavat heitä ja he ovat kaikki nuoria, terveitä ja kauniita, mutteivät koskaan tule eroamaan. Samaan aikaan Puolimatka katsoo voivansa perustellusti rinnastaa toisiinsa homoavioliittojen lapset ja orpolapset jotenkin samantapaisina lähtökohtina.

Jos Puolimatkan ajatuskulun ottaisi tosissaan, ehdoton valtaosa heteroavioliittojen suomalaislapsista otettaisiin huostaan, koska heidän vanhempansa eivät sopisi Puolimatkan määritelmään heteroista ja heteroavioliitoista.

Jos minulta kysyttäisiin, pitäisi tällaisesta roskatieteen julkaisusta asiantuntijalausuntona perua professorititteli ja mitätiödä kaikki kandidaatintutkintoa korkeammat tutkinnot kommentoidulta alalta. Luulisi Jyväskylän yliopiston varjelevan mainettaan tieteellisenä ja pedagogisena instituutiona edes jotenkin.

Sen sijaan, että olisi istuttanut Tapion käyttämään tuntikausia liirumlaarumiinsa, lakivaliokunta olisi hyvin voinut vain ostaa sen mitä halusivat puntaroivan lakiasiantuntijatyönsä tueksi; paperilappusen, jossa lukee:

Homot ovat kyvyttömiä vanhemmuuteen, luonnottomia,
saatanan luomuksia ja kuoleman airuita.

 

Automaattimetro on hämäystä

EDIT 2.4.2014 – Aprillia! Muutama menikin lankaan.

Automaattimetroprojektin hitaudelle on löytynyt yllättävä selitys; nimittäin ettei sen ole koskaan ollut tarkoituskaan valmistua ainoastaan julkisuudelle kerrottuun tarkoitukseen. Espoon ja Helsingin alle rakennettava tunneliverkosto on toki lähes valmis, mutta ns. ”automaatio”-tekniikan asentaminen on vasta alkutekijöissään, koska sen on tarkoitus valmistua samanaikaisesti Olkiluoto-3 -ydinreaktorin kanssa – samalta toimittajalta.
dumb1

Kun tarkemmin perehtyy piirustuksiin ja kuntien hankintoihin, käykin ilmi, että Espoon ja Helsingin alle rakennetaan onkalosto, joihin on tarkoitus pystyttää ELF-säteilyä tuottava valtava antenniverkosto. Olkoluotoa suunnitelmassa tarvitaan turvaamaan antenniverkoston valtavaa virrankulutusta, jotta sen vaikutukset yltäisivät maan alta stratosfäärin alarajaan asti.

Tältä näyttää DERP:n ohjauslaite

Ohjauslaite

Voi tietenkin vain arvailla mihin valtio aikoo tätä ilmajohdinverkostoa käyttää, mutta on päivänselvää (ja tutkimustieto vahvistaa asian), että ELF-säteily häiritsee ja muokkaa ihmisten käyttäytymistä ja tarpeeksi hienostuneella ohjauselektroniikalla sillä voitaisiin kontrolloida siviilikansalaisia suurina massoina! Kutsuttakoon tätä Helsingin seudun alle rakennettavaa laitteistoa englanniksi vakiintuneen tavan mukaisesti  Directed ELF Radiation Program:iksi, lyhennettynä DERP. Nykyään tällaisia sijaitsee jo Norjassa (HERP) Alaskan (HAARP) lisäksi. Poikkeuksellista on maanalaisuus, eli  DUMB-rakennelma (Deep Underground Military Base).

Mikään ei estä DERP:in kaltaisten mikroaaltosäteilykoneistojen käyttämistä lentokoneista levitettävien pienhiukkasten sähköistämiseen tavalla, jolla voidaan mm. pudottaa helikoptereita taivaalta, aiheuttaa tsunameja ja sabotoida naapurimme avaruustutkimuksia. Ainoa looginen johtopäätös onkin, että ”automaattimetro”- ja Olkiluoto-3-hankkeet ovat Yhdysvaltain varjohallinnon ja NATOn pyrkimyksiä nukkehallituksen avulla sabotoida Suomen suhteet Venäjään, estäen Suomen demokraattisen siirtymän Euraasian Unioniin Krimin tavoin ennen kuin on liian myöhäistä.

On siis ensiarvoisen tärkeätä, että automaattimetron DERP-luonne paljastuu laajemmalle yleisölle demokratian, ilmaston, turvallisuuden ja perhearvojen suojelemiseksi Amerikkalaiselta fasismilta, jonka riippumaton media RT on ansiokkaasti tuonut julkisuuteen.

Suomalaiset ovat aina olleet slaavilainen kansa.

Guggenheim – kulttuurin Talvivaara?

Nyt kun pahin joulunaika on ohi, katson sopivaksi jälleen häiritä lukijoitani vaikeilla asioilla. Tällä kertaa pyrin havainnollistamaan uudestaan kaavaillun Guggenheim-museon kustannusrakennetta sekä arvioimaan museon rakentamisen taloudellisia perusteluita ja Levón-instituutilta tilattua tutkimusta Museoiden taloudellinen vaikuttavuus.

Aloitan taloudellisella katsauksella säätiön uuteen (09/2013) esitykseen [PDF]:

Kuluerä Arvio Maksaja(t) Saaja(t)
Rakennus 130 M€* 50% Helsingin kaupunki
50% Valtio
Guggenheim Foundation, Rakennusliikkeet, Arkkitehtitoimisto
Lisenssimaksu 30 M€ Rahoittaja ei tiedossa Guggenheim Foundation
Sosialisoitava tappio 5 M€/v Eri malleja, tod.näk. Helsingin k. Guggenheim Foundation
Kulut 20 vuotta** 13 M€/v Veronmaksajat ???, Guggenheim Foundation
Väitetty hyöty
Alueen kasvanut liikevaihto 41 M€/v
Bruttoverohyöty Suomelle 8 M€/v
Nettoverohyöty Suomelle julkisen tuen jälkeen 3 M€/v

* Arviota on haukuttu epärealistiseksi julkisten r.hankkeiden kustannustasoon nähden
**
 Helsinkiläisen varavaltuutettu, arkkitehti ja kaupunkitutkimuksen asiantuntija Kaarin Taipaleen (SDP) mukaan kustannuksissa ei ole huomioitu rahoituskuluja, tonttivuokran subventiota, kiinteistöveroa, huoltokuluja ja muita tällaisia pakollisia menoja. (Uusi Suomi)

Guggenheim sanoo sen itsekin; nettoverohyöty Suomelle olisi jatkuvasti selvästi tappiolla jos huomioidaan epäsuorat  julkiset tuet. Verohyötyargumentti on siis debunkattu parhaimmilla saatavilla olevilla tiedoilla Guggenheimin itsensä toimesta. Näillä tiedoin ainoa käytännön seuraus taloudellisesti olisi Helsingin kaupungin veronmaksajien rahojen todella kallis rahanpesu valtion tileille ja yhdysvaltalainen Guggenheim Foundation ottaisi oman siivunsa.

Haluaisin tämän lisäksi nostaa esiin muutamia huomioitavia lukuja, jotka liittyvät näihin ennusteisiin kun syvennytään tarkemmin:

  • Suomen vähittäismyynnistä elintarvikkeet ja juomat (40+%) ja tekstiilit ja vaatetus (10%) muodostavat yli puolet (Tilastokeskus, 2007). Vähittäismyynti Suomessa on vahvasti tuontivoittoista, eli sen työllistävä vaikutus on pääasiassa palvelualalla ja merkittävä osa liikevaihdosta kuluu ostoihin ulkomailta. (Performance of Trading Firms in the Services Sectors, Ljubljanan Yliopisto, 2004 [PDF]) Se tarkoittaa siis loppuen lopuksi aika pientä verokertymää Suomeen.
  • Guggenheim-säätiön ja konsulttiyhtiö BCG:n esitykselle julkaistiin jälkikäteen (yleisön vaatimuksista) esityksen talousluvuille GuggenheimHKI-sivustolle valikoituja, joskin epätarkkoja perusteluita. Guggenheim Helsinki -sivuston PR-työstä vastaa mainostoimisto Miltton.
    On hyvä huomioida, että 550 000 vuosikävijämäärästä ennusteessa kansainvälisiä risteilymatkustajia olisi vain 17 000, nimenomaan Guggenheimista kiinnostuneita ulkomaisia vierailijoita 25 000 ja vierailuaikaansa G:n takia pidentäviä turisteja 107 000 — ulkomaalaisia kaiken kaikkiaan 173 000, joiden kulutusennuste on 9,609 M€/v. Etenkin vierailuaan pidentävien osalta kävijäarvio on sangen optimistinen. Esityksen 41 miljoonasta vain 10 miljoonaa on uutta kulutusta  ja loput 377 000 kävijää ovat pois muun Helsingin ja Suomen museoilta ja palvelualalta. Se olisi siis pitkälti nollasummapeliä Suomen kannalta.

Museoiden edunvalvontajärjestö Suomen Museoliiton Vaasan Levón-instituutilta ostama tutkimus museoiden taloudellisesta vaikuttavuudesta (PDF) on mielenkiintoinen yritys kartoittaa museoiden vaikutusta lähialueen talouteen. Tutkimus valitettavasti tyssää metodologiassaan käytännön ongelmiin; jotta museoissa lojuvaan kyselykaavakkeeseen saataisiin vastauksia, täytyy kaavakkeen olla yksinkertainen, minkä seurauksena data ei ole järin mielenkiintoista eikä sen avulla pysty vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin ilman mielikuvituksellista tulkintaa. Pitkästä proosasta koostuva julkaisu antaa ymmärtää, että museot toimivat parhaiten maakuntien vetonauloina kotimaan turisteille, joita ei pääasiassa kiinnosta taide. Tekstin mielenkiintoisimmat osuudet itselleni olivat alan kirjallisuusviittaukset.

Vaikka talousluvut huomioitaisiin suurella virhemarginaalilla, ei se tekisi Guggenheim Helsingistä millään mittaustavalla selkeästi kannattavaa yksityiselle tai julkiselle sektorille Helsingissä tai Suomessa. Korkeintaan se keskittäisi suomalaisten vierailuja maakuntien museoista Helsinkiin, mitä toki voi pitää urbanistisena aluepolitiikkana.

On siis lopulta puhdas arvokysymys halutaanko tänne väkisin Guggenheimia juuri Guggenheimin vuoksi tai kalliisti elvyttää Kauppatorin ympäristön yrityksiä kaikkien muiden kustannuksella. Minusta tällainen kysymysasettelu ei yksinkertaisesti kuulu vastuuntuntoiseen politiikkaan. Puhumattakaan siitä, mistä nämä lisääntyneet verotaakat kerätään tai mitä kaupungin palveluja niiden takia leikataan. Paremmat nettovaikutukset Suomen ja Helsingin kansainväliselle kilpailukyvylle saataisiin todennäköisesti rakentamalla samalla rahalla 40 ARA-kerrostaloa kantakaupunkiin.

Näen mielelläni Helsingin, jossa on kansainvälisesti merkittävä(t) muotoilun ja arkkitehtuurin museo(t) — vaikka sitten Guggenheim — mutta sen investointikulujen tulee tulla yksityiseltä sektorilta jos kaupunki ei omista rakentamaansa museota. Minä pidän irvokkaana sitä tapaa, jolla tässä ollaan nyt sekoittamassa julkisen sektorin rahaa ja yksittäisen yksityisen tahon riskiliiketoimintaa.

Guggenheim-museon rakentamisen perusteena on pidetty ns. Bilbao-efektiä, jossa tylsään kaupunkiin 15 vuodessa saatiin 500 M€ lisää liikevaihtoa ja 100 M€ nettoverotuloja. Nyt näyttää siltä, ettei Bilbao-efektin toistumiseen Helsingissä usko edes Guggenheim-säätiö itse omassa mainospuheessaan. En usko minäkään — sanokaa minun sanoneen.

 

Tempputyöllistämisen hinta työmarkkinoille

Kuultuani lukuisia kertomuksia viime aikoina erilaisista työharjoitteluista, työpajoista, palkkatuetuista työllistämisistä ja muista välityömarkkinoille tempputyöllistämisistä aloin pohtia mitä tämä lysti maksaa verorahakertymästä ja miten paljon käytäntö ihan matemaattisesti syö yksityisen sektorin työllistämiskykyä. Tiivistettynä: miten monen työpaikan synty estetään tempputyöllistämisellä?

Paljon erinomaista työtä välityömarkkinoiden ongelmista ja nöyryyttävästä vaikutukseta on ansiokkaasti tehnyt Tasavallan harjoittelijat ja tukityöllistetyt THT ry. He ansaitsisivat jonkinlaisen palkinnon heikoimpien edunvalvontatyöstään.

Tempputyöllistämisessä kyse on pitkälti siitä, että kansalaisyhteiskunta maksaa veroja, jotta se voisi palkata virkamiehiä maksamaan palkkaa siitä, että tehdään kansalaisyhteiskunnan muutenkin tarvitsemaa työtä. Tällä tapaa yksin­kertais­tet­tunahan koko järjestely on eräänlainen byrokratian Goldbergin kone. Toki jos syvennytään aiheeseen käy nopeasti ilmi, että kyse on eräänlaisesta liian tiukan työlainsäädännön ohittamisen valkopesusta viranomaisen valvonnan verukkeella.

Tein siis illan verran selvitystyötä niistä tilastoista, joihin tavallinen kansalainen pääsee jollain tapaa käsiksi. A.o. kustannusarviosta on jätetty pois kuntouttavan työtoiminnan, yrityspalveluiden, kotoutumistuen aktivoinnin ja starttirahan kustannukset. Arviossa ei ole huomioitu aktivoinnista aiheutuvia toimintakuluja, koska niistä ei ole saatavilla yksityiskohtaista tietoa. Lisäksi laskelmassa ei ole huomioitu kuluja työttömyyskassoista, kuntien harkinnanvaraisia palkkaustukia eikä matalapalkkatukia.

Budjetoitu etuuskulu/vuosi Budjetoitu Määrä (€)
33.20.52 Valtionosuus työmarkkinatuesta työllistämistä edistävien palvelujen ajalta ylläpitokorvauksineen (arvio 2013)1 407 200 000
33.20.50-51 V.o. ansio- ja peruspäivärahasta työllistämistä edistävien palvelujen ajalta ylläpitokorvauksineen (arvio 2013)1 233 000 000
33.20.52 ELY-keskusten maksamat palkkatuet (arvio 20131)
starttirahalla vähennettynä2
85 000 000
Budjetoitu yhteensä 725 200 000
Rahalla aktivoidut Henkilöä
Työmarkkinatuella aktivoidut3 (2011) 27 752
Perus- ja ansiopäivärahallä aktivoidut4 ~ 23 440
ELY-keskusten palkkatuetut4 ~ 13 725
Aktivoituja yhteensä ~ 64 917
Keskimääräinen etuuskulu/henkilö/vuosi* 11 171 €
10€ tuntipalkalla täystyöllistämisen
vuosikustannukset ilman sivukuluja
18 857 €

* Ei ole näyttöä, että aktivointitoimet kestäisivät koko vuoden

Ylivoimaisesti kalliimmaksi aktivoinnin muodoksi muodostuu aktivoitujen työmarkkinatuen saajien osuus, joiden etuuksien keskiarvo/henkilö/vuosi on 14672€. Se on jo monen työssäkäyvän ihmisen vuosiansio. Siihen päälle vielä huomattavat toimintamenot. Aktivointitoimien toimintakulut ovat todennäköisesti huomattavia ja liikkunevat sadoissa miljoonissa vuosittain. Esimerkiksi vuoden 2010 valtion talousarvioesityksessä oli budjetoitu erikseen 560,75M€ tällaisiin palveluihin, mikä useallekin vuodelle jaettuna nostaa aktivointitoimien kustannukset hirvittäviksi5.

Näyttääkin silmämääräisesti siltä, että Suomen työllisyystilannetta ja työmarkkinoiden sujuvuutta parannettaisiin paljon nykyisiä toimimattomiksi todettuja aktivointitoimia paremmin ja kestävämmin yksinkertaisesti lakkauttamalla ne ja vapauttamalla kansalaisyhteiskunta näistä tietyistä aktivointitoimien verokuormista, jotta työttömät työllistyisivät ns. normaalia reittiä talouden kiertoon vapautuvalla rahalla. Samalla saattaisivat masentavat talousnäkymätkin parantua.

Aktivointitoimiin nyt käytettävällä verorahalla työllistyisi yksityisellä sektorilla täysipäiväisesti kevyesti yli 35 000 ihmistä, mikä vastaa jo yli kuudesosaa kaikista tilastollisista työttömistä Suomessa. Semmoisia lukuja tänään.

Muita työllisyyden ja taantuman parannusehdotuksiani voi lukea artikkelistani Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa II: Miten työt katosivat.

Lähdeviitteet
1. 17.9.2012 päivitetty talousarvioesitys 2013 , Valtiovarainministeriö
2. Selvitys työ- ja elinkeinoministeriölle, Vice Consulting Oy 2012
3. Selvitystyö välityömarkkinoiden mahdollisuuksista tukea vaikeasti työllistyvien työelämään osallistumista ja työmarkkinoille pääsyä.Työ- ja elinkeinoministeriö 2013
4. Työmarkkinatukiseuranta: Aktivointiaste, KELAn tietopalvelut: Aktivointitoimet ELY-keskuksittain
5. Pitkäaikaistyöttömien työllistyminen, Valtiontalouden tarkastusvirasto 2011

Jos löydät parempia lukuja, ilmoitathan ne kommenttiosioon

Lukiovasemmisto, Preka-Eetu ja Anarko-Marko

Minulta kysytään poliitikkona säännöllisesti miksen kuulu Vasemmistoliittoon vaan Vihreään liittoon. Kysymysasettelu juontunee siitä, että käsittelen usein sosiaalipoliittisia aiheita tavalla, joka pyrkii huomioimaan päätösten vaikutukset vähäosaisiin ja moni­ongelmaisiin päinvastoin kuin perinteiset porvaripoliitikot. Esimerkkinä tästä nyt vaikka Komerot-hankkeen yhteydessä antamani haastattelut, pitämäni puheet erinäisissä semi­naareissa ja vaalikampanjoideni teemat.

Tässä artikkelissa pyrin määrittelemään eräänlaisen modernin naiivivasemmistolaisuuden ja sen kompastuskivet. Vasemmistolla en viittaa erityisesti vasemmistoliittoon, vasemmistonuoriin tai kaikkiin vasemmistolaisiksi itsensä lukeviin. Lukiovasemmistolaisuus on ennen kaikkea tietty suhtautuminen työllisyys-, talous-, elinkeino- ja sosiaalipolitiikkaan, johon törmää paljon näennäisesti sosiaalisesti ja globaalisti valveutuneiden (etenkin nuorten) vasemmistolaisiksi identifioituvien keskuudessa. Artikkeli on seissyt luonnoksena kuukausitolkulla, mutta itsenäisyyspäivän tapahtumien yhteydessä julkaisu tuli luontevaksi kommentiksi netissä käytyyn poliittiseen keskusteluun.

Lukiovasemmistolainen on henkilö, joka tarkastelee yhteiskuntaa vain ja ainoastaan siltä kantilta, mitä kaikkea kivaa ja/tai hyödyllistä voisi tehdä verovarojen ikuisella suihkulähteellä – jättäen huomiotta kysymyksen siitä, mistä rahat oikein saadaan ja kuka ne loppu­kädessä kykenee tai suostuu maksamaan. 

Itseni miellän sosiaaliliberaaliksi – pidän vapaata markkinataloutta kätevänä tapana allokoida resursseja ja saada hintatietoja, mutta katson myös, että yksilön vapauden takaamiseksi täytyy taata tietty minimitoimeentulo (yösija, perusterveys ja ruokaa), jotta häntä ei epätoivon vuoksi voisi hyväksikäyttää tai painostaa hänelle epäedullisiin sopimuksiin. Suomi ei tällä hetkellä ole vapaa markkinatalous eikä se de facto takaa mitään minimitoimeentuloa. Poliittinen ajatteluni on juuriltaan juuri perinteisen vasemmistolaista, mutta olen kyllästynyt liikkeen idealismiin.

”Kun aloin lukea jotain taloudesta ja kuunnella muutakin kuin vasemmistoräppäreiden sanoituksia, liika punaisuus karisi pois.”
— Pekka Peni, ex-vasemmistolainen, Vihreä talousliberaali

1. Raha tulee seinästä

ilmaista-rahaa-ja-sahkoa

Näin oikea ryhtiasento saa chakrat oikeaan asentoon, mikä tuottaa ääretöntä universumin elämänenergiaa tesla-käämiin.

Lukiovasemmistolaisuutta leimaa käsitys, että kaikkiin sosialististen ihanteiden mukaisiin asioihin ja muuhun kivaan löytyy aina rahaa jonkun muun, ulkopuoliseksi mielletyn taskusta – oli kyse sitten tuhannen euron perustulosta tai huonosti talouttaan hoitavien EU-valtioiden tappioiden sosialisoinnista. Rahan lähde on aina joko velka tai korkeampi yksityisen sektorin verotus, ja näitä voi aina korottaa ilman seurauksia. Perusoletus on, että palveluiden ja tavaroiden verotus ei vaikuta mitenkään tuottavuuteen tai kustannuksiin.

No, raha kyllä tulee seinästä, tai tarkemmin sanoen töpselistä; se on luottoverkostoista syntyvän fiat-rahan todellisuus. Mutta sen sijaan arvo, jolle raha pyrkii olemaan jonkinlainen mittari ja vaihdon väline, ei tule seinästä eikä töpselistä. Se tulee siitä, että joku on valmis tekemään vaihtokauppaa ja ketjun matkalla syntyy lisäarvoa jollekulle. Arvo on subjektiivinen määre, joka mittaa miten paljon taloudellinen toimija (esim. kuluttaja) kokee hyötyvänsä jollain tapaa tuotteesta tai palvelusta. Arvojakin on eritasoisia; on käyttöarvoja ja vaihtoarvoja. Aiheesta on kirjoittanut kansantajuisesti mm. Thatcher-uusliberalistien kammoama Karl Marx .

Todellisuudessa yksityisellä sektorilla on sääntelyn ja verotuksen suhteen kaksi kipupistettä, joiden ylittämisellä on katastrofaalisia seurauksia;

    1. se piste kun byrokratian aikaansaama arvoa tuottamaton lisätyömäärä alkaa yksinkertaisesti vituttaa yrittäjää niin paljon, että hän luovuttaa henkisesti ja lähtee kilometritehtaalle ja/tai tulee päihde- ja mielenterveysongelmaiseksi;
    2. se piste kun verotus tai byrokratia tekevät yrityksen toiminnan kannattamattomaksi, koska tuotteen tai palvelun hinta nousee yli sen, mitä tarpeeksi moni asiakas olisi valmis siitä maksamaan kun asiakkaiden tulotasot eivät vastaavasti nouse.

Kummallakin tapauksella on varsin ikävä seuraus; yritys ei enää tuota verotuloja arvonlisäverotuksen tai yhteisöveron kautta, ja vaikkei yritys olisi koskaan näitä maksanut, niin työntekijät joudutaan irtisanomaan kilometritehtaalle ja heidän palkoistaan peritty verokertymä katoaa, niin kuin myös heidän entisen ansiotason mukaisen kulutuksen verotus. Tämän lisäksi syntyneiden työttömien ja moniongelmaisten ylläpitoon kuluu nyt verorahaa, jolloin yrityksen kaatumisella on monitasoinen kerrannaisvaikutus valtiontalouteen. Samalla kyseinen palvelu tai tuotanto katoaa.

2. Jokainen yrittäjä on Mr. Burns

mr-burns-1-percent-ows

Lukio­vasemmistolainen määrittelee lähes kategorisesti pahoiksi yritykset tai yrittäjät, riippumatta siitä onko kyse McDonaldsista vai köyhästä kampaamoyrittäjästä. Lukiovasemmistolainen ymmärtääkin taloutta äärettömien voittojen myytin kautta, jossa jokainen yrittäjä takoo miljoona­voittoja ja ajaa käteisellä ostetulla urheiluautolla – samalla kun hän maksaa työntekijöilleen paskaduunista ala-arvoista palkkaa ihan ilkeyttään. Yrittäjät ja korkeapalkkaiset lasketaan syssyyn nimeltä ”eliitti”, jota vastaan tulee tehdä vastarintaa kaljapulloilla ja tarranliimauksella. Tausta tälle on se, että lukiovasemmistolaisella ei usein ole merkittävää työkokemusta yksityiseltä sektorilta, joten kaikki edellytykset työelämän arjesta vieraantumiseen täyttyvät.

Olen jopa törmännyt erääseen työttömyyttään ja kaikkien yrittäjien äärettömiä voittoja valittelevaan nuoreen mieheen, joka vastasi ehdotukseeni oman yritystoiminnan aloittamisesta toteamalla, ettei hän ”halua mennä osaksi Babylonia sortamaan tovereita”. Halutaan kuvitella, että kaikki yrittäjät uivat rahassa – ja toisaalta ei haluta tehdä oman työttömyyden ratkaisemiseksi oman mielikuvitusmaailmankaan sisällä mitään…

3. Tussataan Babylon maan tasalle

babylonin-lammasMonessa lukiovasemmistolaisessa on tiettyjä yhteisiä piirteitä vähemmän koulutettujen aatetoverien Preka-Eetun ja Anarko-Markon kanssa. Itsensä Che Guevaran kaltaisiksi suuriksi vallankumouksellisiksi mieltävät Markot ja Marketat harrastavat ”vastarintaa kapitalistista järjestelmää vastaan”, joka kulminoituu sankarilliseen seinien tussaamiseen, poliisin heittelemiseen kaljapulloilla, pankkien ja kirkkojen ikkunoiden rikkomiseen ja valtion omaisuuden tuhoamiseen. Veronmaksajien piikkiin tietenkin. Työssäkäyvät veronmaksajat taas tuomitaan paikoittain Babylonin Lampaiksi.

Kun vuosia sitten päätin lähteä politiikkaan, totesin, että voidakseen kunnolla kritisoida nyky-yhteiskuntaa, täytyy oppia ensin perustelemaan status quo. Jari Sarasvuo tiivisti hienosti idealistisen maailmankuvan luonnetta vuosi sitten YLE Puheen monologissaan:

Idealisti palvoo ajatuksiaan ja samalla karsastaa tämän hetken tosiasioista piirtyvää todellisuutta. Idealistille ideat ovat puhtaita ja luotettavia siinä missä todellisuus on väärin, epävakaa ja virheellinen. Usko täydellistyvään maailmaan lunastetaan ohittamalla idealistin yhtälöistä ihmisluonto. Kun maailma ei kuitenkaan tottele idealistin ajatuksia, idealisti julmistuu maailmanvirheestä. Idealisti tarvitsee viholliskuvia, jotta voisi jatkaa harhojensa hellimistä.

Kapitalistinen järjestelmä tuhotaan rikkomalla ikkunoita. Fuck the systsem.

Listaamani kolme pääpiirrettä ovat yhdistettynä asiatieto- ja numerokammoon lukio­vasemmisto­laisen löysän ajattelun ydin, johon törmään jatkuvasti poliittisissa piireissä – etenkin nuorten keskuudessa. Varmasti joku tulee itkemään ’olkinuken’ maalailusta. Pointtina on kuitenkin kertoa, mihin vasemmiston kuoppiin ei kannata kompastua. Tällä artikkelilla en halua leimata kaikkia vasem­mistolaista arvopohjaa omaavat, vaan ennen kaikkea sanoa, että vasemmistolaisia ajatuksia voi toteuttaa muuallakin kuin kapeakatseisessa ja luokkavihaisessa toverit-ulottuvuudessa – ja että tämän ovat monet merkittävät modernit vasemmistolaiset ajattelijat ymmärtäneetkin. Ihanneyhteiskuntaa ei rakenneta yksin ja kieltäytymällä status quo:n ottamisesta muutoksen askeleiden lähtöpisteeksi. Siksi olen sosiaaliliberaali enkä enää anarkokommunisti.

Kiakkovieraista toistaiseksi paras analyysi on SDP:n vpj Eero Vainiolta 

Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa II: Miten työt katosivat

Lue myös artikkelisarjan ensimmäinen osa: Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa

kuntien-tulevaisuus-kriisi-investointiloukku

Jos haluaa syyllistää Suomen työttömiä täytyy ymmärtää, mikä työmarkkinoilla on muuttunut sitten 80-luvun – etenkin matalapalkka-aloilla, hanttihommissa ja haalarityössä: niitä ei enää juuri ole, ja jos on, ei ole kohta. Syitä tilanteeseen tunnistan neljä.

I. Ulkomaaninvestoinnit halpatyömaihin

Jos ennen Suomessa tai ylipäätään teollistuneissa maissa harjoitettu ala ulkoistetaan kilpailusyistä kauttaaltaan halpatyömaihin, ei tälle alalle vuosia kouluttautuneen työttömän auta kuin muuttaa itse halpatyömaahan tekemään lähes ilmaistyötä – tai uudelleenkouluttautua. Uudelleenkouluttautuminen on kallista, ja sulkee ihmiset hetkellisesti työvoiman ulkopuolelle. (Syitä Kiina-ilmiöön löytyy kohdasta IV).

II. Tekniikan kehitys ja robotisaatio

Aina ei auta koulutuskaan, koska moni ammattinimike on sitten kultaisen 80-luvun kauttaaltaan korvattu koneilla tai muutoin tullut tarpeettomaksi. Syystäkin: länsimaisella ihmistyövoimalla kaikki olisi paljon kalliimpaa, eikä länsimainen elintaso olisi mahdollista. Lyhyellä tähtäimellä tosin halpatyövoima voi olla robotteja edullisempaa, vaikka tehtävä olisi miten mekaaninen tahansa.

Jaetaan tilanteen hahmottamiseksi seuraaviin ryhmiin työt,

0.  jotka on jo korvattu koneilla tai halpatyöllä (esim. tehdastyöläiset, operaattorit);

  1. joita ei ihan vielä ole saatettu historian kirjoihin koneiden avulla (kassatyöntekijät, siivoojat, postinjakajat, varastotyöntekijät, vartijat);
  2. joita ei vielä uskalleta korvata halpatyövoimalla tai roboteilla (sairaanhoitajat, erilaiset valvontatehtävät, kuljettajat, lentäjät);
  3. joiden suorittaminen vaatii erikoistunutta asiantuntemusta ihmisyydestä (mainosala, myyntiedustajat, lääkärit, toimittajat, taiteilijat, suunnittelijat, johto, opetus, poliisi, oikeuslaitos);
  4. jotka perustuvat ihmisten korvaamiseen roboteilla (insinöörit, tutkijat, suunnittelijat).

Tunnistatko oman ammattisi ryhmistä 1 tai 2? Teollisuusintoilijan ideaalissahan tämä ei ole ongelma; työvoimaa vapautuisi tekemään kaikkea sitä, mitä koneet tai halpatyövoima ei voi tehdä. Tuottavuus jatkaisi eksponentiaalista kasvuaan kohti niukkuudenjälkeistä yhteiskuntaa kaikkien siirtyessä superinsinööreiksi ja lopulta saavutetaan transhumaninen singulariteetti.

Ongelma onkin siinä, että merkittävä osa ihmiskunnasta ei nykyoletuksin yksinkertaisesti pysty suoriutumaan tyydyttävästi jäljellä olevista erikoistuneista asiantuntijatehtävistä sen jälkeen kun ryhmät 1 ja 2 ovat jääneet historiankirjoihin. Jatkuvasti kasvava ryhmä 0 koostuu niistä tehtävistä, jotka on jo koneistettu tai muuten tehty tarpeettomiksi – ja näiden kyseisten tehtävien työnhakuun kuulen usein hyväosaisten ennen 70-lukua syntyneiden viittaavan, kun neuvovat Y-sukupolven köyhiä hakemaan työtä. ”Menisit vaan sinne kauppaan kysymään”. (Kts III)

Parinkymmenen vuoden sisällä työllisyyden itseisarvosta tulee huono vitsi, ja painopiste siirtyy kokonaistuottavuuden kasvattamiseen kun kytkös näiden välillä alkaa katketa. Arvioiden mukaan 47-70% nykyisestä työvoimasta jäisi hyödyttömäksi 20 vuoden sisällä. Se onkin asia sikseen, mitä järkevää tekemistä ihmisille keksitään.

III. Työn jatkuvasti kasvava sääntely

Minä ja merkittävä osa tuttavapiiristäni sattuu kuulumaan juuri asiantuntijatyötä tekevien ryhmään (joiden aloilla on kysyntää) – emme siis ole uskottava otanta sukupolvestamme. Se, että joku on puhtaan sattuman kaupalla saanut tietyt lähtökohdat ja sosiaalisen (tai jopa taloudellisen) pääoman ei ole hänen omaa ansiotaan vaan sattuman oikku – josta tietenkin kannattaa ottaa kaikki irti. Monella muulla ikätoverilla tilanne on samalla ansaitsemattomasti paljon huonompi.

Monelle näistä ikätovereistani olisi sinänsä teoriassa kategorian 1 työtä, mutta työmahdollisuudet on pilattu pätevyysvaatimuksilla. Nykyään lattian pesemiseenkin täytyy osata ajaa siivouskoneella, ojat kaivaa kaivinkoneilla ja kadut lakaista (sekä lumet luoda) erikoisajoneuvoilla. Edes olutta ei saa noin vaan kaataa lasiin tai ruokaa kantaa pöytään. Luonnollisesti näiden kaikkien suorittamiseen edellytettäneen erilaisia ajokortteja, lupia tai kursseja.

Turvallisuudelle kaikki kunnia, mutta täytyy myös ymmärtää miten kaikenmaailman erillisvaatimukset invalidisoivat työvoiman liikkuvuuden alojen välillä. Nykymenolla työttömäthän eivät tee täällä kohta muuta kuin opiskelevat matalapalkka-aloja toisensa jälkeen, jotka ehditään automatisoida 0-ryhmään ennen valmistumista.

 IV. Markkinat ovat pilalla

Työmarkkinoiden ongelmista osa on vahingossa synnytettyjä, toiset taas luonnollisia.

  • AY-liike on eläköityvän haalarikeskiluokan etujen ajamisella onnistunut yhdessä työeläkepolitiikan kanssa ajamaan työllistämisen minimikustannukset, sääntelyn ja riskit niin korkealle, että monen aloittelevan työntekijän ennustettavat kustannukset ylittävät hänen tuottavuutensa yritykselle – hänen palkkaamisensa siis vie enemmän kuin tuo. Tämän tilan ylläpitämisestä on tullut AY-liikkeen ainoa funktio; sen tehtävä on korottaa työuransa kokemuslisähuipulla olevien ennestään korkeita palkkoja ja etuja, ja estää ylimääräisiksi jääneiden työntekijöiden irtisanominen. Kun kustannukset nousevat ilman vastaavaa tuottavuuden nousua, johtaa se siihen, että työntekijöihin kohdistuu enemmän ja enemmän stressioireilua aiheuttavia tuottavuuspaineita. Nämä vuorostaan lisäävät henkilökunnan sairaspoissaoloja ja työttömyyseläköitymistä, mikä taas tuottaa lisäkustannuksia yritykselle ja kehä on valmis. Kansainvälisissä yrityksissä se johtaa Kiina-ilmiöön.
  • Vapaat työpaikat ja tekijät eivät kohtaa tarpeeksi hyvin. Tämä on kommunikaatiohaaste. Työ- ja elinkeinohallinto on muuten tässä aivan surkea ja voisi oikeasti lopettaa työvoimavälitysleikkinsä.
  • Suomen talouden sydän pääkaupunkiseutu kärsii yhä enemmän asuntopolitiikan sabotoinnista. Pk-seudulla vuokra-asuntojen markkinahinnat ovat jo niin korkeita, että moni matalapalkkainen vuokran jälkeen saa käydä leipäjonossa.  Se luo samalla kannustinloukkuja sosiaaliturvan kanssa.
  • Entisajan hanttihommien teettämisestä on yksinkertaisesti tullut sääntelyn vuoksi liian kallista. Monet pienet työt jäävät siis kokonaan tekemättä.

Kaskenpoltto:

  • Nykyinen työeläkejärjestelmä joutaa perusteelliseen remonttiin. Ei välttämättä olisi huono idea pohjata se muokattuun kansaneläkkeeseen ja kannustaa vapaaehtoiseen mutta lailla reiluehtoiseksi turvattuun eläkevakuuttamiseen.
  • Työn lupa- ja pätevyysvaatimuksia on höllennettävä sopivilta osin, jotta työvoiman liikkuvuus alojen välillä saataisiin toimimaan. Triviaalin työtehtävän suorittaminen ei saa tarkoittaa kahden vuoden mittaista koulutusta joka kerta kun vaihdetaan työpaikkaa. Kuntasektorilla tulisi luopua älyttömistä maisteritutkintovaatimuksista toimiston kahvinkeittäjiltä.
  • Runsas ja tiivis asuntorakentaminen kasvukeskuksiin alentaa elämisen ja liikenteen kustannuksia (ja laskee siten palkkatason paineita), samalla luoden hyvät edellytykset palvelualojen menestyvälle liiketoiminnalle, jonka suuremmat volyymit yhdistettynä kilpailuun laskevat kuluttajahintoja ja tuottavat verotuloja. Kun työssäkäyvällä ihmisellä jää rahaa käteen, syntyy kulutettavaa ja sijoitettavaa pääomaa sekä parempi mieli.
  • Useimmilla maaseudun kunnilla ei näillä näkymin yksinkertaisesti ole mitään taloudellista tulevaisuutta ja k.o. kuntien ihmisarvoisen peruspalvelurakenteen ylläpitäminen tulee siksi mahdottomaksi. Tällä hetkellä epäonnistuneita kuntia tekohengitetään kalliilla valtionosuuksilla, jotka siis ovat tulonsiirtoja menestyviltä ja asiansa hyvin hoitaneilta kunnilta niille, jossa kaikki on keskustajohtoisesti sössitty. Valtionosuusjärjestelmä tulee asteittain ajaa alas, jottei ihmisiä ohjattaisi vääristetyllä hintarakenteella harhaan asumisvalinnoissaan. Tällä menolla Muun Suomen Läänissä ei tule kohta olemaan muuta kuin pitkäaikaistyöttömien, sairaiden ja köyhien luonnonreservaatteja.
  • AY-liikkeen täytyy joko ottaa peukalo suustaan ja sopeutua globaaleihin työmarkkinoihin tai palaa poroiksi. Työllistämisen kustannusten täytyy pysyä kohtuullisina suhteessa työntekijän tuottavuuteen. Työntekijöiden palkanmaksun tulee olla läpinäkyvää, jotta palkansaajat näkevät mitä heidän de facto -palkastaan vähennetään näennäisesti heidän edukseen.
  • Työn verotuksen laskeminen etenkin matalatuloisilla on tutkimuksissa osoitettu lisäävän työllisyyttä. Sama pätee matalapalkka-alojen osittaiseen maksettujen palkkojen palkkasubventioon, mikä tosin on turhan monimutkainen lääke liian korkeisiin minimipalkkoihin ja/tai matalapalkkaisten korkeaan veroasteeseen.
  • Irtisanomissuojien kohtuullistamiset vähentäisivät työnantajien tarvetta käyttää matalapalkka-alojen työntekijöitä turhaan kuluttavia vuokratyöpalveluita. Samalla vähennettäisiin työnantajien riskiä, jolloin vastahakoisuus palkata nuoria vähenisi.

Vastikkeellinen työttömyysturva ja/tai toimeentulotuki ei ole ratkaisu näihin ongelmiin vaan lisäbyrokratian avulla luotava porsaanreikä nykyongelmien ohittamiseen oikeasti hoitamatta niitä. Samalla on riskinä, että vahingossa luodaan eriarvoistava järjestelmä, jossa tiettyjen alojen palkatut työntekijät korvataan verovaroin kustannetulla uustorppareiden maksuttomalla työvoimalla nälän näkemisen uhalla. Näitä on luotu hyvin aikomuksin mutta vahingossa katastrofaalisin seurauksin mm. Iso-Britanniassa. Työtä tehdään ilman pakottamistakin, kun työntekijä saa siitä nettona oikean korvauksen suhteessa kulutasoon ja työnantaja toivomansa kustannus/hyötysuhteen. Molempien tahojen kuluihin voidaan vaikuttaa tekemällä kohdan IV poliittisia päätöksiä.

Se pitää toki sanoa, että osallistava toiminta tekee passivoituneille ja sairaille hyvää. Työtön ei tosin ole sama asia kuin passivoitunut. Osallistavuus ei myöskään saa olla uus-orwellilainen ilmaisu uhkaamiselle ja pakottamiselle, vaan sen pitää tarjota porkkanoita. Keppi ei tutkitusti ole pidemmän päälle tehokas keino innostaa ihmisiä, mikä on huomattu jo orjuuden aikoina – päinvastoin aiheuttaa se yleensä vain tuhoisasti purkautuvaa vastarintaa.

Ei ole sattumaa, että hyväosaiset irvailevat työelämänsä alussa oleville nuorille. He elättävät itsensä joko asiantuntijatehtävillä tai omaisuuden pyörittämisellä. Vielä tietty löytää vielä suurten ikäluokkien edustajia 0-ryhmästä, jotka eivät ole joutuneet halpatyömaiden tai automatisaation uhreiksi – mutta syyt tähän ovat lähinnä byrokraattisia tai historiallisia. Julkisella sektorilla näitä suojatyöpaikkoja ikuisella irtisanomissuojalla riittää. Oleellista on silti ymmärtää, että sellaisen työpaikan hallussapito on etuoikeus.

Lue myös artikkelisarjan ensimmäinen osa: Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa

Kommentoinnistani varavaltuutettu Xia:sta

Sosiaalisessa mediassa esittämäni kommentti Helsingin varavaltuutettu Belle Selene Xia:n mediaroolista Perussuomalaisissa ja hänen koulutustaustastaan ovat kuohauttaneet verkkokeskusteluissa mm. hommaforumilla. Tämän johdosta sovin lauantaiaamulla tapaamisen Xia:n kanssa kasvotusten, jotta voisin esittää harkitsemattomasta huhun esille nostamisesta anteeksipyyntöni ja voisimme selvittää asian suoraan. Perussuomalaisten verkkosivuilla julkaistiin tänään tosin aiheesta myös kommentointiani käsittelevä uutinen, jossa ei mainittu tapaamistamme.

Belle Xia on tietääkseni suomalaisen korkeakoulun kepulikonstein läpäissyt nolla, jolla ei ole mitään sanottavaa mihinkään. Hän on persujen rotupesutuote.
- Kommenttini Ossi Mäntylahden (kok.) Fb-seinällä

Kommenttini taustaa Perussuomalaisten uutisesta

Kommenttini taustaa Perussuomalaisten uutisesta

Päätimme lauantaina julkaista blogissani yhteisesti mietityn kirjoituksen aiheesta, joka tulee tässä.

Tamminen – Minusta oli myös tärkeää kuulla Xia:n versio plagiointihuhusta, jonka nostin harkitsemattomasti esille verkkokeskustelussa. Tapaamisemme auttoi myös ymmärtämään Xia:n taustaa, ajatusmaailmaa ja toimintaa valtuustossa. 

Xia – Koska olen suorittanut opintoni melko nopeasti ja saanut vaihtelevia arvosanoja,  ymmärrän, että se herättää ihmisissä epäilyjä, mutta kaikki plagiointihuhut ovat aiheettomia. Tekemäni tutkimustyöt ovat julkisesti tarkistettavissa. Olen kuullut aiemminkin vastaavia väitteitä, mutta plagiointisyytökset ilman todisteita ovat kunnianloukkaus ja suhtaudun niihin erittäin vakavasti. 

Tamminen – Vaikka tapaamisemme aihe oli vakava saimme samalla kosketusta toistemme puolueiden valtuustotyöhön ja näiden toimintaan. Uskon siihen, että ihmisten pitäisi tavata kasvotusten keskustelemaan asioista useammin, ja että se vähentäisi eri ryhmien välisiä turhia jännitteitä. Tämä pätee paitsi poliittisten puolueiden myös muun kansan syvien rivien kohdalla; segregaatiota vastaan on tärkeä toimia yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi.

Xia  Lähdin politiikkaan, koska haluan vaikuttaa asioihin, ja olen tehnyt paljon poliittista työtä. Aloitteiden suhteen olen toiminut kuntalain mukaisesti. En ole hankkinut allekirjoituksia, koska haluaisin käyttää aikani sen sijaan itse kokouksiin osallistumiseen, enkä näe allekirjoitusten hyötyä. Se, että olen nähnyt mitä yhteiskunnallisia muutoksia olen aloitteellani saanut aikaan, riittää minulle. Suomessa asuu fiksuja ihmisiä, joten annan tekojeni puhua puolestaan.

Xia – Olen huomannut, että osa Helsingin kaupunginvaltuutetuista tahallaan vääristävät faktoja saadakseen oman tahtonsa läpi; aikaa käytetään politikointiin ja oman edun tavoitteluun mieluummin kuin kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämiseen ja yhteistyöhön. Kaupunkilaiset saavat vapaasti ilmaista huoleenaiheensa ja poliitikkojen rooli on ratkaista kaupunkilaisten huolenaiheita. Tarvitsemme toimenpiteitä ja uudistuksia, erityisesti kun talous menee huonosti. 

TamminenVaikka puolueemme usein julkisessa keskustelussa nähdään toistensa vastakohtina, oli meillä kuitenkin paljon yhteisiä näkemyksiä yrittämisestä, nuorten syrjäytymisestä, kuntapolitiikan haasteista ja Suomen tulevaisuudesta. Meillä molemmilla oli myös yhteisiä kokemuksia poliitikkoina toimimisen negatiivisemmista lieveilmiöistä.

Xia painotti ymmärrettävästi myös, miten tärkeätä hänelle on suojata yksityisyyttään ja käsitteli tapaustani varsin asiallisesti. Pyydän siksi jälleen kerran anteeksi harkitsematonta kommenttiani.

belle-selene-xia-lilja-tamminen


Sen sijaan minun on vaikea käsittää Facebookissa riepotteluuni osallistuneita mm. Muutos 2011 -puolueen edustajia, jotka ilmeisesti ymmärsivät ”rotupesu/mamuwashing”-termin jollain tapaa rotuoppiin perustuvaksi – ja jos oikein ymmärsin, halusivat minulta heidän erottelevaa etnisyyskäsitystään tukevan lausunnon. Se, että tiedostaa eräiden ”maahanmuuttokriitikoiden” keskuudessa olevan rotuajattelun ja ihmiskuvan olemassaolon ei tarkoita, että sitä kritisoidakseni minun täytyisi pitää rotuajattelua perusteltuna lähtökohtana ihmisten tarkastelulle ylipäätään.

Selvyyden vuoksi, viittaan Mamuwashing -termillä viherpesun kaltaiseen kansainvälisesti käytettyyn julkisuusstrategiaan, jossa maahanmuuttajavastaiseksi leimaantunut taho pyrkii löyhästi maahanmuuttajamyönteisiksi tulkittavin julkisuustempauksin pesemään pois maineensa tahroja, kuitenkaan muuttamatta niitä alkuperäisiä toimintatapoja, jotka leimaantumisen aiheuttivat.

Tapauksen yhteydessä olen saanut erikoisia salaliittoteorioihin viittaavia irrallisia yksityisviestejä perussuomalaisten kannattajiksi itsensä lukevien henkilöiden taholta sekä lukenut nimettömien verkkokeskustelijoiden mielikuvituksekkaita väkivaltafantasioita itsestäni. Xia itse käsitteli tapauksen varsin asiallisesti.

Manningin kaapistatulo testaa mediaa

Kirjoittaessani aiempaa artikkeliani Venäjän sortovallan vaikutuksesta maailmanurheiluun, en voinut välttyä ajattelemasta samoihin aikoihin uudestaan otsikoihin tullutta tietoa sotarikosten paljastaja Chelsea Manningin identifioitumisesta naiseksi. Samalla tavalla kuin lehdistön ”homopropaganda”-termin käyttö ilman lainausmerkkejä, paljastaa se nimittäin paljon lehdistön toimittajien laadusta, tietotaidoista ja arvomaailmasta.

Suomessa onneksi Manningin julkinen kappaleiksi repiminen sukupuoli-identiteettinsä vuoksi on jäänyt varsin vaisuksi. Kohutuin esimerkki tästä oli Oululaislehti Kalevan päätoimittaja Markku Mantilan omasta mielestään röhönaurun ansaitseva lohkaisu:

”Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi.
Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.”

Valkoisen heteromiehen henkseleitä paukuttelevan vitsikäs lohkaisu oli ehkä tarkoitettu olemaan jotenkin kömpelösti sukupuolenkorjausta sympatisoiva, mutta se on helppo lukea aivan toisella tavalla;

  • että Manningin oma sukupuolikokemus on jotenkin epäaito (ihan kuin kokemus voisi olla epäaito – kokemuksen määritelmähän on, että jokin tuntuu joltain).
  • että Manning on triviaali ”lavertelija” – eikä esimerkiksi vakavien sotarikosten paljastaja lehdistölle, mistä hän saa itse maksaa kovalla vankilatuomiolla, joka yleensä Yhdysvalloissa varataan poikkeuksellisen raakojen kidutusmurhien tekijöille.
  • että lavertelu on naisille ominainen piirre.

Hommaforumilla hoopot yllätyksettömästi lähtivät kiistämään sukupuolivähemmistöjen kohtaamia ongelmia. YLEn Internetpalvelupäällikkö Kari Haakana laatikin hyvän dekonstruktion aiheesta otsikolla ”Paskaa sankarin silmille”. En siis keskity aiheeseen enempää. 

”Pohdin tässä vaan, että millaistahan olisi olla töissä Kaleva-lehdessä naisena tai seksuaalivähemmistön edustajana?”
– Rakel Liekki, twitterissä

Ulkomailla vuorostaan Manningia on yritetty repiä henkisesti riekaleiksi etenkin Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikkaa puolustavien keskuudessa yrityksenä ad-hominem -haukkumisen avulla poistaa pohja Chelsea Manningin uskottavuudelta ja epäinhimmillistää hänet, etenkin puolustusvoimien sidosryhmissä. Muun muassa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vahvasti puolustava kristilliskonservatiivinen Fox News uutisoi asiasta soittamalla suoran uutislähetyksen taustalla Aerosmith:in laulua ”Dude looks like a lady” pidemmän pätkän.

Tällaisilta kommenteilta ei ole vältytty

Tällaisilta kommenteilta ei ole vältytty.

Toinen, perinteisen median ulkopuolinen varsin mielenkiintoinen tapaus on Wikipedia, jonka englanninkielisen version toimittajakunta on ryhtynyt kiistaan siitä, minkä nimen alle Manningia käsittelevä artikkeli kuuluu ja mitä persoonapronominia hänestä tulisi käyttää. Juuri eilen Chelsea Manning -otsikon alle tehty siirto kumottiin osan toimittajien toimesta, koska osa toimittajista ilmeisesti kyseenalaisti transsukupuolisuuden olemassaolon. Kommentit toimittajien keskusteluissa paitsi paljastivat, ettei suuri osa itseään kaiken asiantuntijoina pitävistä kirjoittajista ollut perehtynyt edes aiheen perusasioihin – esimerkiksi wikipediasta – ja toisaalta katsoivat, ettei transsukupuolisilla ihmisillä ole ymmärrystä omista asioistaan (mikä tietenkin wikipedian muutamalla valkoisella heteronörtillä on) tai oikeutta päättää omista asioistaan, ja että vanhempien antamat nimet ilmeisesti ovat jonkin Suuremman Voiman määrittelemiä ja muuttumattomia. Sivu on editointisodan vuoksi laitettu Wikipedian korkeimman ohjausryhmän käsiteltäväksi. [New Statesman][Wikipedia:Talk]

Manningin kaapistatulotapauksen kiinnostavuus ei kuitenkaan ole siinä miten huonosti häntä on mediassa kohdeltu, vaan siinä, että hän on ensimmäisiä Suomessa uutisoituja transsukupuolisia, joista uutisoitaessa keskitytään johonkin muuhunkin kuin sukupuoli-identiteettiin. Se on oikeasti mullistavaa – mikä kertoo jotain lehdistön surullisesta tilasta. Yleensä suomalaisessa mediassa kun transsukupuolinen henkilö pääsee lehteen tai televisioon, jutuissa keskitytään vain ja ainoastaan hänen sukupuoleensa jonkinlaisena friikkisirkuksen salonkikelpoisena versiona, vaikka hän saattaisikin olla miten älykäs, ammattitaitoinen tai merkittävän uran luonut kansalainen tahansa. Hänet trivialisoidaan epäyksilöksi. Jos sama tehtäisiin naisille yleensä, ihmiset olisivat lehtitalon edustalla varmistimet pois päältä osoittamassa mieltään.

Tästä syystä median ”homosaatiosta” valittaville vainoharhaisille uuskonservatiiveille ja Ruben Stillerille saattaakin syntyä illuusio siitä, että kuuluisaksi ja arvostetuksi pääsee ihan vain olemalla homo tai transsukupuolinen. Vahvin argumentti sitä vastaan onkin se, että lukemattomat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kuuluisat tai vaikutusvaltaiset ihmiset tajuavat pysyä tieten tahtoen kaapissa, koska he näkevät mediassa käsitellyistä tapauksista miten huonosti heitä tultaisiin siellä vielä nykypäivänä kohtelemaan.

P.S.: Mitä tulee ”homosaatioon”, niin ei tarvitse kuin vilkaista iltapäivälehteä nähdäkseen sivuntäydeltä ”cis-heterosaatiota”. Itsestäänselvinä pidettyjä asioita ei vaan mainita nimeltä – muutenhan tiiviistä journalismista ei tulisi mitään. Joku voisikin tehdä selain-pluginin, joka tekee iltapäivälehtien verkkosivuista cisheterosaatiomuotoiset.

Sateenkaarikynsin hampain suomettumista vastaan

Suomettuminen (engl. Finlandization) on kansainvälisesti kylmän sodan ajoilta käytetty termi kuvaamaan ilmiötä, jossa pieni valtio alistuu myötäilemään vahvaa naapurivaltiotaan ja tämän seurauksena sensuroi kansalaistensa kritiikkiä suurvaltaa kohtaan. 

Suomettumisen vanha perinne on kokenut renesanssin Moskovassa järjestettävien yleis­urheilun maailman­mestaruus­kilpailujen ja Sotšin talvi­olympialaisten myötä. Ensin Suomen olympiakomitea uhkasi sulkea pois kisoista kaikki Venäjän ihmis­oikeus­louk­kausten uhreja näkyvästi sympatisoivat urheilijat. Nopeasti mukaan suomettumis­junaan hyppäsi perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Onkin jok­seenkin huvittavaa, että itä­naapuriamme puolustamaan on lähtenyt kansallis­mieliseksi mielletty puolue – ja Vasemmistoliiton ministeri pyrkii provosoimaan Venäjää. Onko Venäjä uusi Neuvostoliitto ja Perussuomalaiset uudet stalinistit?

Taustalla on Venäjällä presidentti Putinin allekirjoittama, epämääräisyydestään kritisoitu laki ”homopropagandan levittämistä alaikäisille” vastaan. Kuulisin mielelläni joltakulta mitä se ”homopropaganda” oikein on ja missä sellaista on joskus esitetty. Terminä propaganda viittaa valheelliseen tai valikoiden valheelliseen tarkoitushakuiseen viestintään. Lakia on toistaiseksi sovellettu vain mielenosoittajien hakkaamiseen sohjoksi ja toisaalta innoit­tamaan uusien lynkkausjoukkojen murhia ja sairasta väkivaltaa. ”Pedofilianvastaiseksi liikkeeksi” itsensä brändännyt Occupy Pedofilija metsästää netin deittisivustoilta homoseksuaalisia teinejä ja nuoria, kiduttaa näitä ja ottaa hyökkäyksistä kuvia, joilla ylpeillään sosiaalisessa mediassa.

Tällä kuvalla lynkkaajat ylpeilivät teostaan, jossa tiettävästi kiduttivat hengiltä nuoren miehen ja murskasivat hänen kallonsa

Tällä kuvalla eräät lynkkaajat ylpeilivät verkossa teostaan. He tiettävästi kiduttivat hengiltä nuoren miehen ja murskasivat hänen kallonsa. Tuo peukalokäsimerkki liittynee jotenkin uuteen lynkkausliikkeeseen.

Ruotsalaisurheilijan sateenkaari­kynsien vastustajat vetoavat toistet­tavana mantrana väitteeseen, että olympialaiset ovat aina olleet epä­poliittinen maailmanurheilu­kilpailu. Väite on täysin vailla perää. Koko 1900-luvun olympialaiset olivat keskeinen osa maailmanpolitiikan pelikenttää – yleensä tosin ilman aseita.

rainbow-nails-russia-protest-world-championships

Ensinnäkin olympialaisten moderniin historiaan perehtymällä on päivän­selvää, että olympialaiset ovat vauraiden länsimaiden tapa harjoittaa eräänlaista poliittista kulttuuri-­imperialismia, joka tarjoaa porkk­anoita länsimaalaistuville maille – mitä en sinänsä pidä ongelmal­lisena. Se on kuitenkin erittäin poliittista. Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen antaa myös ymmärtää, että olympialaiset ovat säilyneet globaaleina ja ilman boikotteja. Historia ei voisi olla siitä kauempana.

Valikoitua olympialaisten sateenkaarikynsimäistä historiaa:

  • 1908 — Venäjän suurruhtinaskunta Suomi kilpaili provosoivasti omalla joukkueellaan, muttei saanut käyttää erillistä lippua.
  • 1920 — Kesäolympialaiset piti järjestää Budapestissa, mutta ranskalaisvaltainen olympiakomitea siirsi ensimmäisen maailmansodan kaunojen vuoksi yhtäkkiä olympialaiset Belgiaan.
  • 1924 — Saksaa ei kutsuttu kisoihin lainkaan.
  • 1936 — Kesäolympialaiset järjestettiin Berliinissä viestinä Saksalle, että maa voitaisiin hyväksyä takaisin länsimaiden kaverikerhoon. Adolf Hitler oli juuri tullut valtaan ja halusi brändätä kisat ”arjalaisen herrarodun voitonnäytteeksi”. Afroamerikkalainen kilpajuoksija voitti neljä kultamitalia. USA:n olympiakomitea veti yhtäkkiä kaksi juutalaisurheilijaa kisoista. Espanja boikotoi kilpailuja natsiliikkeen vuoksi. Yhdysvallat harkitsi boikottia. Irlanti boikotoi kisoja.
  • 1948 — Akselivaltiot Japani ja Saksa suljettiin kisoista. Neuvostoliitto ei lähettänyt kilpailijoita.
  • 1956 — Alankomaat, Espanja ja Sveitsi boikotoivat kisoja protestina Neuvostoliiton Unkarin miehitystä vastaan. Egypti, Irak ja Libanon boikotoivat kisoja protestina Israelin, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Ranskan miehitykseen Suezin kanavalla. Kiina boikotoi kisoja, koska Taiwanin annettiin osallistua.
  • 1964 — Indonesia ja Pohjois-Korea suljettiin kisojen ulkopuolelle. Etelä-Afrikka suljettiin kisojen ulkopuolelle apartheid-politiikkansa ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Tokion olympialaisten tulenkantajaksi valittiin Hiroshiman ydinpommihyökkäyksen päivänä syntynyt mies.
  • 1968 — Mexico City. Meksikolaiset opiskelijat yrittivät hyödyntää olympialaisia keinona viestiä maansa sortovallasta, minkä seurauksena yli kaksi tuhatta mielenosoittajaa ammuttiin kymmenen päivää ennen kisojen alkua. Olympialaiset pidettiin silti. Kaksi yhdysvaltalaista tummaihoista mitalistia teki mustien vapautusliikettä sympatisoivan tervehdyksen palkintopalleilla ja kritisoivat rotuerottelua. Neuvostoliiton miehittämän Tsekkoslovakian urheilija käänsi protestiksi päänsä pois Neuvostoliiton lipusta kansallislaulun ajaksi.
  • 1972 — Kuuluisissa Münchenin surmissa palestinalainen terroristijärjestö (jolla oli tiivis yhteys Palestinan hallintoon) otti panttivangiksi ja murhasi 11 Israelilaista olympia­joukkueen edustajaa.
  • 1976 — 22 afrikkalaista valtiota boikotoi kisoja Uuden-Seelannin lämpimien välien vuoksi apartheidia ylläpitävään Etelä-Afrikkaan. Kiina boikotoi kisoja, koska Taiwanilaisten annettiin kisata. Vain 92 maata osallistui.
  • 1980 — Moskovan olympialaisia boikotoitiin laajasti Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen vuoksi. Vain 80 maata osallistui. Puolalainen mitalisti teki loukkaavia käsimerkkejä kaikkiin suuntiin kohti neuvostoliittolaisyleisöä. Neuvostoliittoa syytettiin vierasmaiden kilpailijoiden suoritusten sabotoinnista. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto boikotoivat toistensa kisoja ristiin 1980 ja 1984.
  • 1996 — Atlantan olympialaisissa amerikkalainen abortinvastainen kristitty terroristijärjestö räjäytti pommin joka surmasi yhden ihmisen ja haavoitti 111:a.
  • 2004 — Iranilainen judokamppailija ylensöi itsensä tahallaan painoluokkansa ylitse protestina olympiakomitean Israelin valtion tunnustukselle.
  • 2012 — Kreikan olympiakomitea poisti kreikkalaisen urheilijan kisoista hänen kirjoitettuaan rasistisia kommentteja Twitterissä.

Koska boikotit ovat olleet yleisiä, erilaisia ihmisoikeusloukkauksia on kritisoitu useasti olympialaisten historiassa ja olympialaisten järjestämispaikkoja valitaan mm. ihmisoikeus­kysymysten perusteella, on aivan älytöntä lähteä herättämään henkiin suomettumisperinnettä. Mitkään esitetyt argumentit eivät historian valossa pidä.

On tekopyhää väittää, että sateenkaarikynsien maalaamattomuus olisi neutraalia. Passiivisuus vääryyksien edessä luo edellytykset vääryyksille. Sekin on kannanotto – hiljainen hyväksyntä Venäjällä tapahtuville sananvapauden, kokoontumisvapauden ja ihmisoikeuksien loukkauksille. Se on yksinkertaisesti selkärangatonta.

Kiitos-paitaiset ja muut jellonat, jotka asettuvat Soinin ja Olympiakomitean linjalle sietäisivät hävetä venäläismielisyyttään. Itänaapuristamme on kovaa vauhtia tulossa fasistinen nepotistidiktatuuri, jossa maailman ongelmat ruoan hinnasta avioeroihin pistetään valikoitujen heikkojen vähemmistöjen syyksi, samalla kun valtaa pitävät saavat rauhassa syytää kaikkien rahat kavereiden taskuihin. Ennustan lähivuosina jonkun Perussuomalaisen esittävän Venäjää varteenotettavana vaihtoehtona NATOlle.

Energiapolitiikkaa Greenpeacen Tapio Laakson kanssa

Tapasin tänään ekoaktivistijärjestö Greenpeace Suomen ohjelmajohtaja Tapio Laakson sopimallamme debattilounaalla. Tapio ehdotti tapaamista sen jälkeen kun olin facebookissa kritisoinut Greenpeace Internationalin lehdistötiedotetta vuodelta 2005, jossa tuomittiin fuusiovoiman tutkimushanke ITER:in rahoittaminen. Vanhaa tiedotetta kauhisteltiin muuallakin sosiaalisessa mediassa, ja Vihreät leimattiin välillä haukuissa samaan syssyyn. Käsittelen kuitenkin ensin ”skandaalin” kohteena olevaa artikkelia lyhyesti.

Lehdistötiedote perustelee kantansa viittaamalla:

  1. fuusiovoiman tuottamaan jäteongelmaan (täsmentämättä mistä jätteestä on kyse)
  2. suuriin radioaktiivisiin päästöihin (taas täsmentämättä mistä on kyse)
  3. fuusivoimaloiden potentiaaliin ydinaseiden tuotannossa (taas täsmentämättä)

Loppukaneettina esitetään väite, että fuusiovoima on ”vaarallinen lelu, joka ei tule ikinä tuottamaan kunnolla sähköä ”, ja että siihen käytetyt rahat voitaisiin paljon paremmin sijoittaa uusiutuvaan energiaan, joka heidän mukaansa on olemassaoleva teknologia jo 2005 päinvastoin kuin fuusio, jonka arvioivat toimivan vuonna 2080.

Huom! En ole ydinfyysikko vaan arvioin nyt väitteitä harrastuspohjalta.

Jos poisluetaan ristiriita, että Greenpeacen tiedote sekä väittää fuusion toimivan 2080 että kieltää sen toimivan koskaan, sisältyy argumentointiin aika kummallisia väitteitä. Vastaan alla näihin

  1. Fuusio ei tuota polttoainejätteitä perinteisessä mielessä lainkaan. ITERin tutkimushankkeessa käytetään vedyn isotooppien tritiumin ja deuteriumin fuusiota vakaaksi helium-4 -isotoopiksi ja tästä jää yli yksi neutroni, joka sinkoutuu reaktorin pintaan ja iskeytyessään kuumentaa kuorta, joka vuorostaan keittää vettä, jonka hyörypaine pyörittää sähköturbiineja. Ajan myötä tämä rikastaa reaktorin kuoren materiaalin, mikä asettaa reaktorin sisärakenteille elinkaarimaksimin. Ehdotettu ratkaisu tähän onkin muodostaa kuori sulasta litiumkalvosta (IFMIF), jota syötettäisiin järjestelmään kuin nestettä ja reagoisi neutronien kanssa jakautuakseen vuorostaan helium-4:sta ja tritiumiksi, jota syötettäisiin takaisin fuusioreaktioon. Näin ollen reaktio söisi vain litiumia ja deuteriumia, joita molempia on maapallolla paljon. Jätteitä reaktio tuottaisi vain, jos suojakuori tehtäisiin vääristä materiaaleista ja sen annettaisiin rikastua päinvastoin kuin litiumin. Jäteargumentti ei siis ole validi tekniikan valossa.
  2. Ainoa tällainen radioaktiivinen materiaali olisi rikastuvat kuorimateriaalit, joita ei kuitenkaan haluttaisi kustannussyistä käyttää.
  3. Deuterium-tritium-litium -reaktorilla kyllä voitaisiin tuottaa tritiumia litiumista, mutta niin voidaan tehdä litiumista jo muutenkin, joten fuusioreaktorit eivät sinänsä luo mitään uutta ydinaseriskiä, niinkuin artikkeli antaisi ymmärtää.

Itse tapaaminen
Kävimme puolentoista tunnin mittaisen lounaspalaverin Tapio Laakson kanssa Greenpeacen edustamasta energiapolitiikasta, elinkaarikustannuksista, erilaisista energiantuotantoratkaisuista tuulivoimasta fissioon sekä pragmatismista ja idealismista. Keskustelun lähtökohtana oli yllä referoimani artikkeli, johon palasimme useaan otteeseen. Kävimme pitkän keskustelun termistä ”teknologianeutraali”, jonka merkityksestä meillä molemmilla oli oma tulkinta. Tapio selosti ilomielin Greenpeacen toiminnasta ja sen taustalla olevasta ajattelutavasta. Sain myös selville, että vuoden 2005 lehdistötiedote on laadittu tilanteessa, jossa investoinnit uusiutuviin energiamuotohin olivat vielä marginaalista verrattuna nykypäivään.

Vaikka minulle on vuosien saatossa syntynyt mielikuva, että Greenpeace ydinvoima-argumentoinnissaan pakenee rintamalta toiselle aina hävittyään väittelyt (kyseenalaistamatta lähtökohtaansa), ja että ydinvoiman vastustuksen perustelu kustannuksilla on vain uusi tällainen rintama (ottamatta kantaa argumentin pitävyyteen), vakuutti Tapio Laakso minulle, että nykyinen ydinvoimakanta on pragmaattinen:

Greenpeacen mielestä fuusio ei ole ratkaisu ilmanmuutokseen – aikataulun vuoksi.
- Tapio Laakso

Tapaamisen päättyessä sain todeta, että olemme periaatteessa samaa mieltä hyvin monesta kysymyksestä, mutta olemme tottuneet erilaisiin diskursseihin. Minusta on syytä erottaa toisistaan kahden täysin eri aikavälin tavoitteet; kyllä, nyt on tärkeätä saada kasvihuonepäästöt nopeasti alas ja yleensä kestävämmälle pohjalle maailman energiatuotanto, mutta se ei sulje mitenkään pois pidemmän tähtäimen tavoitetta fuusiosta sähkötuotannon graalin maljana. Vastakkainasettelu näiden välillä on turhaa.

Helposti väittely näyttäytyy tällaisena

Helposti väittely uusiutuvista vs. fuusio näyttäytyy tällaisena

Oma ydinvoimakantani löytyy aiemmasta kirjoituksestani vuodelta 2011 – ”Hiilivoima on päivittäinen fukushima”.