Olen käytettävissä

Ohi on! Niin sain vihdoin huutaa helpotuksesta viime yönä. Vihdoin, vihdoin.

”Vaalit ovat ihmisen parasta aikaa”, sanoo vitsikäs sananlasku. Mitä enemmän vaalityöhön panostaa henkilökohtaisesti, sen enemmän vaalipäivää edeltävät kaksi kuukautta alkavat muistuttaa henkiseltä kuormitukseltaan akuuttia avioerokriisiä tai sodan alkamisen sisäistämistä.

Silmät alkavat kiiltää. Kasvavan uupumuksen seurauksena ihminen muuttuu kohti zombiemaista automaatiotilaa samalla, kun jokin adrenaliininkaltainen virtaa suonissa.

Onko elämää vaalien jälkeen?

Nyt elämä normalisoituu. Samalla ilmoitan, että olen käytettävissä kansanedustajien avustajaksi. Olen periaatteessa kiinnostunut muistakin asiantuntijatyön tarjouksista.

Olen hieman hämmentynyt

Kuuntelin äsken Smolnan tiedotustilaisuutta uuden hallituksen strategiaohjelmasta. Yllätyin paitsi sen yleisestä järkevyydestä myös siitä, että se on kuin lähes suoraan blogistani poimittu.

Strategiaohjelman Visio 2025 listaa mielenkiintoisia pääpiirteitä;

  • Hyvinvointi ja työllisyys
  • Kilpailukyky ja kasvu
  • Osaaminen ja koulutus
  • Bio- ja puhdas talous ja kestävä kehitys
  • Sääntelyn ja julkishallinnon prosessien parantaminen

Näiden tueksi lehdistötilaisuudessa täsmennettiin toimenpiteitä ja ehdotuksia, vaikkei kovin syväluotaavasti. Näitä olivat mm.

  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan lähtökohdaksi ennaltaehkäisy
  • Työn teon ja teettämisen kannattavuuden parantaminen
  • Suomi cleantech- ja kiertotalouden edelläkävijäksi
  • Julkisen sektorin digitalisaatio, ketterä uudistuminen ja sääntelyn ajantasaistaminen
  • Odotan tarkkaavaisesti varsinaista toimenpidelistaa.

    Pääpiirteittäin strategiaohjelman sisältö luo erinomaiset puitteet Suomen korjaamiseksi ja vastaa käytännössä täysin oman vaalikampanjani sisältöä. Vaalien alla koin, ettei juuri kukaan muu puhunut asioista samalla tasolla yhtä laajasti. Ehkä olen vähän virkamiesmäinen tavassani puhua asioista. Vaalitaktisesta näkökulmasta puhunen liikaa vaikeiden päätösten tarpeellisuudesta ja liian järjestelmälähtöisesti. Toisaalta siksi minua tavataan arvostaa kirjoittajana.

    Minulla on nyt aika kovat odotukset uudelle hallitukselle. Mikäli se ei ala pelkuroimaan vaikeiden päätösten edessä, sotkeudu arvokysymyksiin liikaa tai möhli aluepolitiikalla, on hallituksella minun tukeni.

    Strategiaohjelman mukaiseen hallitukseen Vihreä Liitto sopisi erinomaisesti.

Miksi nollatuntisopimuksia on tyhmä kieltää

Nollatuntisopimukset ovat ikäviä niille, jotka haluavat elättää itsensä matalapalkka-aloilla. Niiden kielto ei kuitenkaan korjaa sitä oikeata ongelmaa; työttömyyttä. Työttömyys johtuu ihan muista syistä. 

mcdonalds
Kuva ei liity tapaukseen

Nollatuntisopimusten kieltämistä vaativat vaaleissa SDP, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset. En tiedä onko esityksellä piilomotiiveja, mutta hyvästä tarkoituksesta huolimatta esitys on…noh, vastuuton. Sen seurauksia listaan artikkelin lopussa.

Nollatuntisopimus tai tarkoittaa työsopimusta, johon ei ole kirjattu kiinteätä työtuntien määrää per viikko tai kuukausi, mutta työntekijän odotetaan olevan työnantajan käytettävissä. Käytännössä sopimuksella saa sen verran työtä kuin työnantaja voi tai haluaa tarjota. Kieltoa ajavan uuden kansalaisaloitteen esitys on, että minimityöviikoksi säädettäisiin laissa 18 tuntia, eli n. 50% kokoaikatyöstä, jota vähemmän ei saisi tehdä. Esitys sisältää sääntöön poikkeusehtoja, jotka tarkottavat hyvää mutta monimutkaistavat asiaa huomattavasti eivätkä aidosti ratkaise tilannetta, jossa joku vain haluaa tehdä vähemmän – esimerkiksi freelancertyylisesti.

Nollatuntisopimukset hallitsevat palvelualaa

On ikävä ilmiö, että nollatuntisopimukset kasaantuvat tietyille matalapalkka-aloille. 65% nollatuntisopimuksista tehdään 18-30 -vuotiaiden nuorten kanssa. Epävarmuus tuloista ja työn määrästä on löysässä hirressä roikkumista, ja heikossa työllisyystilanteessa on korkea kynnys vain marssia ulos ja vaatia parempaa muualta. Lisäksi; nollatuntisopimuksen irtisanominen johtaa työkkärissä kolmen kuukauden rangaistukseen eli karenssiin, vaikka ei saisi tuntiakaan työtä. Se on älytöntä, ja johtuu vanhentuneesta työttömyysturvajärjestelmästämme, jota SDP ei ole halunnut päivittää, koska AY-liike ei halua muuttaa sitä.

Monen opiskelijan 10 työtuntiaviikossa on niin vähän palvelualalla, ettei sillä voi elättää itseään köyhästi edes maaseudulla. Mutta ei siihen riitä 18 tuntiakaan. Kieltoesityksen parannus on siis olematon, jos tarkoituksena on saada ihmiset pois työttömyyskortistosta ja sosiaalitukiriippuvuudesta.

Nollatuntisopimusten kieltäminen lailla tuntuu pinnallisesti tarkasteltuna hyvältä idealta; ihmiset saisivat enemmän työvuoroja, ennustettavuutta ja siten lisää rahaa. Yhtälö ei kuitenkaan toimi noin, ja nyt on tärkeä ymmärtää miksi. En halua Suomeasta ankeampaa kuin se jo on. Pitkät perustelut löytyvät alempaa.

  • 18-tuntinen minimityöviikko ei antaisi 6-tuntiselle 18-tuntista työviikkoa, vaan kaksi kolmesta heistä irtisanottaisiin. Työn tarve ei lisäänny ilman lisääntynyttä kysyntää. Työtä ei voi taikoa lisää, vaikka joku yrittäisi niin väittää.
  • Kaupan alan joustovara sairastapauksissa heikkenisi merkittävästi ja lisäisi ylitöiden määrää.
  • Minimityöviikko suosisi isoja yrityksiä pienten kustannuksella, koska useampi työntekijä antaa enemmän joustovaraa.
  • Aloittelevat pienyritykset (jotka ovat merkittävä työllistäjä Suomessa) eivät voi ottaa riskiä sitoutua suuriin työtuntimääriin palkatessaan ensimmäisiä työntekijöitään, jos työntekijää ei saa irtisanoa.
  • 18-tuntinen työviikko ei riittäisi tarjoamaan ihmisarvoista toimeentuloa. Vaikka olisi kahdessa paikassa 18 tunnin sopimuksella, on kahta ns. silpputyötä palvelualalla vaikea sovittaa yhteen.
  • Ainoa tolkullinen ratkaisu 9 € tuntipalkalla tehtävään silppuun ainoana tulonlähteenä on sen tekemisen lopettaminen – joko protestina tai omaa hyvinvointiaan ajatellen. Sellainen tekee vuosien mittaan ihmisen vain sairaaksi.

Minimityöajan määrämisen sijaan tulee silppu- ja vuokratyöntekijöiden aseman parantamiseksi:

  • Tasa-arvoistaa kaikki palkkatyö ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan oikeuttavaksi ilman vaatimusta työttömyyskassan jäsenyydestä. Työttömyyskassat toimisivat vapaaehtoisena lisävakuutuksena suhteessa maksettuihin maksuihin. Tätä AY-järjestöt vastustavat.
  • Poistaa 90 päivän karenssi työttömyysturvasta kun työntekijä irtisanoutuu sellaisesta työsopimuksesta, jonka ei voida katsoa tarjoavan riittävää toimeentuloa alueelliseen kustannustasoon nähden itsensä elättämiseen. Kokonaispalkan täytyy olla enemmän kuin toimeentulotuki asumismenoineen, eli vähintään n. 1300 euroa kuukaudessa työajasta riippumatta.
  • Säätää valmiudesta, että lyhyellä varoajalla ilmoitetuista ja sovituista työtehtävistä joista ei makseta varallaolopalkkaa tulee maksaa esim. 25% korotettua palkkaa jos sopiminen tapahtuu yli 12 tuntia etukäteen ja 50% korotettua jos alle 12 tuntia etukäteen.
  • Selkeyttää ja tarkoituksenmukaistaa erittäin epämääräistä irtisanomissuojaa laissa, ettei pelko hallitse työmarkkinoita
  • Perustulo, sitten kun sille on poliittinen tahtotila
  • Radikaalisti lisätä asuntotarjontaa kasvukeskuksissa ja siten laskea elinkustannuksia, jotta matalapalkka-alojenkin työntekijät voivat asua siellä, missä työtä on. Muuten maaseudusta tulee pitkäaikaistyöttömien luonnonreservaatti, mitä keskusta on nyt kovaa vauhtia keskusta ajamassa.

Se pitkä versio, eli mihin nollatuntisopimuksia tarvitaan?

Palkansaajalla on usein hyvin erilainen käsitys ja näkökulma asioihin kuin työnantajalla, koska käytössä on molemmin puolin eri määrä informaatiota. Nollatuntisopimuksia ei tehdä ilkeydestä. Usein yrityksellä tai muulla työnantajalla ei ole tarjota työtä niin paljon kuin osa-aikaiset työntekijät haluaisivat. Ei siis ei ole varaa pitää ylimääräisiä töissä. Sen sijaan tiedän, että on kettumaisia pienyrittäjiä (tasoa jäätelökioski), jotka ottavat nuoria nollatuntisopimuksilla reilusti enemmän kuin tarpeen keinona eliminoida oma työnantajariskinsä, mutta heillä on usein muitakin ongelmia, jotka ovat syy pysyä hyvin kaukana heistä.

Se, mikä työntekijälle näyttää ”työltä” jota tarjota – eli palkalta – on oikeasti yritykselle vain toteutuvaa myyntiä tukevan työvoiman arvioitu tarve jonain tiettynä hetkenä. Esimerkiksi sunnuntaina klo 7 aamulla ei kannata odottaa asiakkaiden suurryntäystä yökerhoon, joten ei ole mitään järkeä pitää  silloin ketään töissä kassallakaan, vaikka joku haluaisikin silloin tienata rahaa kassalla. Firman toiminnan kannalta uutta työtä syntyy vain maksavista asiakkaista eli uudesta arvon lisäyksestä, ei mistään muusta. Se on talouden perusominaisuus.

Matalapalkkaisella palvelutyöllä on yleensä heikko tuottavuus. Esim. ruokakaupan myyjä tai mäkkärin pihvinkääntäjä maksaa palkoissa ja sivukuluissa työnantajalle sen verran paljon, että kauppa tai ruokala on jatkuvasti ei-hirveän-kaukana tappiollisuudesta. Siellä myynnin tulos/voitto on pieni verrattuna muihin aloihin. Asiakkaat eivät ole valmiita maksamaan korkeampaa hintaa. Se pakottaa optimoimaan työvoimakustannusten määrää sellaisina aikoina, kun työntekijöitä ei tarvita montaa, koska muuten mentäisiin tappiolle. Tappio vuorostaan vie konkurssiin ja työt mennessään.

Nollatuntisopimusten tarve yritysten näkökulmasta kumpuaa kolmesta syystä:

  1. Pieni yritys haluaa palkata ensimmäisiä työntekijöitään, mutta riski sitoutua tiettyyn tuntimäärään ilman oikeutta irtisanoa on liian iso. Myyntiä ei välttämättä tulekaan toivottua määrää tai se vaihtelee paljon kausittain. Palkkausriski tarkoittaa eroa konkurssin ja kasvun välillä. Pienyrityksissä pieni kulu voi keikauttaa koko veneen. Ainoa vaihtoehto nollasopimukselle tässä tilanteessa on olla palkkaamatta kokonaan. Mikään työaikalaki tai juhlapuhe ei muuta tätä matemaattista faktaa.
  2. Useita työntekijöitä työllistävä yritys useilla työvuoroilla – vaikkapa ruokakauppa – tarvitsee aikataulullista joustoa. Vakkarit eli vakituisessa työsuhteessa olevat tekevät 8-tuntista arkipäivää aamusta iltapäivään. Päivän vuoroja voivat olla esimerkiksi klo 07-15, 07-12, 10-15, 12-18, 12-20 ja 15-20. Vakkareiden lisäksi tarvitaan siis 5- ja 6-tuntisiin vuoroihin tekijöitä. Kauppa haluaa varautua siihen riskiin, että ihmisiä sairastuu tai muuten lähtee lomille, eli listoilla pidetään tietoisesti useampaa ihmistä kuin pystyttäisiin työllistämään täysiaikaisesti. He ovat osa-aikaisia eli ekstroja. Yleensä lyhyitä vuoroja haluavat nuoret ja opiskelijat, joilla on muutakin tekemistä päivisin, ja he yleensä pystyvät sairastapauksissa tulemaan joustasti töihin toisin kuin perheelliset. Jos 18-tuntinen minimiviikko säädettäisiin, täytyisi ekstrojen suhteen tehdä melko vaativaa optimointia, että kaikki saisivat vähintään 18 tuntia viikossa. Osa jouduttaisiin irtisanomaan ja samalla sairaspoissaolojen ja lomien haitat kaupan pyörittämiselle olisivat selvästi suuremmat. Haitta olisi käänteisessä suhteessa henkilöstön kokoon, eli pienillä kaupoilla olisi vaikeampaa.
  3. Irtisanominen koeajan ulkopuolella on Suomen laissa hyvin vaikeaa, vaikka media välittäisi joskus toisenlaista kuvaa. Ellei työntekijä selvästi ja tarkoitushakuisesti esimerkiksi varasta tai riko työnantajan omaisuutta, vahingoita muita työntekijöitä, riko lakia, toistuvasti kieltäydy työstä tai täysin laiminlyö tehtäviään, ei työntekijää voi luotettavasti irtisanoa ilman kallista oikeudenkäyntiprosessia, jonka lopputulos on enemmän tai vähemmän arvailua. Pelko tällaisten riskien toteutumisesta luo joskus kannustimen tehdä nollasopimuksia epävarmoissa palkkaustilanteissa – etenkin pienissä ja uusissa yrityksissä. Kyse ei ole pahantahtoisuudesta vaan aidosta pelosta yrityksen ja yrittäjän toimeentulon tulevaisuudesta.

Miten nollatuntisopimusten kielto vaikuttaisi?

  • Minimityöajan säätäminen 18 tuntiin suosisi suuryrityksiä ja ketjumyymälöitä pienempien kustannuksella, koska niillä on joustavasti työntekijöitä eri toimipisteissä ja liiketoiminnan skaalaetu.
  • Muutos pakottaisi irtisanomaan hyvin suuren osan osa-aikaisista työntekijöistä, koska muuten työnantaja rikkoisi 18-tunnin sääntöä niiden kohdalla, joille ei riitä työtä. Osa todennäköisesti korvattaisiin vuokratyöntekijöillä, joilla ei matalapalkka-aloilla ole niilläkään erityisen kivaa.
  • Kulttuuri- ja viestintäalan freelancer -tyylisten nollasopimusten kielto siirtäisi tekijät ns. pakkoyrittäjiksi, koska yrittäjällä ei ole työntekijän oikeuksia.

Kirjoittajalla on kolmen vuoden kokemus vähittäiskaupan alalta extra-työntekijänä nollatuntisopimuksella.

644 + n kappaletta kiitosta

kiitos

Vihreillä on käsillään historiallinen vaalivoitto.

Vaikka minut nimettiin ehdolle aivan viime tinkaan, en tehnyt vaaleja yksin. Helsingin vaalipiirissä vaalityön kilpavarustelu ehdokkaiden välillä on saavuttanut pisteen, jossa joillakuilla on koulun verran vapaaehtoistyöntekijöitä ja kampanjabudjetilla ostaisi kalliita urheiluautoja. Se pakottaa haalimaan lahjoituksia ja tekijöitä.

En itse ole pääsemässä eduskuntaan (sija 91 / 269 Helsingissä). Ensimmäisen laskennan ääniä oli 644 (+57 % vrt. 2011). Pitäkää mielessänne, että minut asetettiin ehdolle aivan viime tingassa, hyvin pienellä tukiryhmällä ja ehdin kampanjoida vain n. 2 kuukautta. Minulla oli myös Vihreän listan pienin vaalibudjetti.

Sen sijaan hyvin paljon itseäni lähellä oleva ehdokas Antero Vartia (Helsinki) yllättäjänä vastoin gallupeja on valittu kansanedustajaksi suoranaisena äänimagneettina! Äänenne minulle eivät ole menneet hukkaan, vaan mahdollistivat jotain suurta ja hienoa :)

Äänenne palvelevat myös muita tarkoituksia. Ne signaloivat luottamuksestanne – etenkin puolueen ulkopuolelta – joka heijastuu puolueen sisäiseen luottamukseeni ja vaikutusvaltaani. Samalla äänet pragmaattiselle politiikalle osoittavat selvästi suuntaa vihreälle liikkeelle.

Se on minusta valitettavaa, että Hannu Oskala, Otso Kivekäs y.m. eivät päässeet eduskuntaan vaan jäivät muutaman sijan päähän eduskunnasta. Söimme toistemme ääniä aivan liikaa, vaikka yritimme pitää ehdokasprofiilimme erillämme. Meidän täytynee eriytyä eri vaalipiireihin.

Ensin suurimmat kiitokset seuraaville runsaasti vaivaa nähneille

Rauno Varis, jonka sinnikkyys kadulla ja somessa on ollut ihailtavaa
Vesa Linja-aho, joka on täyttänyt koko some-kuplansa vaali-innostuksellaan
Pinja-Liina Jalkanen, joka hänkin jaksoi seistä kylmässä säässä kaduilla
Linda Hokkanen, joka on auttanut arjen haasteissa kesken vaalikiireiden
Melissa Mäntylä, joka on muistuttanut minua välttämään virkamieskieltä
Thomas Nybergh ja Segrel Koskentausta, jotka pitivät verkkoinfran kunnossa
Pekka Myller, joka oli flaikkukone
Annika Miettinen, joka avusti kampanjailmeen kehittämisessä
Tua Kyrklund, joka auttoi koordinoimaan viestitulvaa

Erittäin tehokkaaseen käyttöön lahjoittaneet

Kymmenen nimettömäksi jättäytynyttä, teillekin kiitokseni
Karri Isomeri
, sijoittaja, Espoo
Kallion Seudun Vihreät ry
Vesa Linja-aho joka ei kaipaa esittelyjä, Espoo
Helsingin Vihreät Nuoret ry
Jesse Weckrooth, arkkitehti, Helsinki
Pinja-Liina Jalkanen, tietojärjestelmävastaava, Helsinki
Teo Gebhard, ohjelmistokehittäjä, Helsinki
Tuulikki Seppälä, yrittäjä, Espoo
Simo Tolvanen, tutkija ja tieteentekijä, Helsinki
Hannu Tuominen, kaupunginpoliitikko ja opetuskonsultti, Helsinki
D-Mat Oy, Lahti
Elina Uutela, startup-yrittäjä ja -vaikuttaja, Helsinki
Antti Salovaara, tutkija, Helsinki
Mikael Lavi, ohjelmistoarkkitehti, Espoo
Marko Hento, ansioitunut vammaisasiain vaikuttaja, Espoo

Kannustaneita ja julkisesti tukensa antaneet

Pertti Jarla, erinomaisen Fingerpori-sarjakuvan piirtäjä ja käsinkirjoittaja
Aija Salo, SETAn pääsihteeri, joka on pitänyt minua somessa esillä
Tony Nawar, Suomeen muuttanut Yhdysvaltalainen yrittäjä
Nicklas Nyman, some-tempauksellaan ennakkoäänestyksen aikaan

Miksi en ”osaa sanoa”

Minä osaan sanoa. Lähes jokaiseen aidosti poliittiseen asiaan minulla on perusteltu kanta. Vaalikentillä olen haastanut ihmisiä kysymään minulta niin vaikeita kuin ikinä keksisivät, ja olen tehnyt moniin perustelluilla vastauksillani ja tietämykselläni vaikutuksen.

Silti vaalikoneissa jouduin toteamaan, että monet kysymyksistä on kysytty tavalla, joka on järjetön jos asiasta ymmärtää oikeasti mitään. Puoluetoverini ja hänkin mainio ehdokas Hannu Oskala kirjoitti aiheesta hyvin aiemmin. Tapahtuu ns. Hobsonin vaalitilanne; voit vain valita jotain älytöntä tai jättää valitsematta.

[Read more…]

Heikoimpien etu voi olla hyväosaisten etu

Helsingin sanomissa 17.4.2015 Forssan Rotaryklubin jäsen Juha Koskelainen kysyi kirjoituksessaan ”Kuka puhuisi keskiluokan puolesta?” mitä nykyvaalit tarkoittavat keskituloisen kannalta. Hänen mukaansa vaaleissa on puhuttu ainoastaan heikko-osaisista, pienituloisista ja syrjäytyneistä. Kauppatieteilijä Emil Elo kysyi tänään samaa twitterissä,

Miten #vaalit2015 vaikuttaa ihmiseen, joka ei ole työtön, opiskelija, sairas tai lapsiperheellinen? Harvaa kiinnostaa onko veroprosentti 21 vai 22.

parempi-huominen-villePoliittinen katsantokantani on sosiaaliliberalismi. Se kuulostaa helposti teoreettiselta ja vanhanaikaiselta, mutta on työelämän murroksen aikaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Sosiaaliliberalismi on  sosiaalipoliittinen talousliberalismin irtiotto ns. klassisesta liberalismista, joka tiivistyy seuraavaan sitaattiin:

Faber est suae quisque fortunae – ”jokainen on oman onnensa seppä”, lausui etuoikeutetun ja varakkaan aatelistoperheen diktaattori Appius Claudius Caecus vuonna 280 eaa.

Vastaan sosiaaliliberaalilla sitaatilla aiemmasta artikkelistani Hyvinvointisuomi kaipaa kaskenpolttoa II

Se, että joku on puhtaan sattuman kaupalla saanut tietyt lähtökohdat ei ole hänen omaa ansiotaan vaan sattuman oikku – josta tietenkin kannattaa ottaa kaikki irti. Monen muun tilanne on samalla ansaitsemattomasti paljon huonompi.

Sosiaaliliberalismin teesi on, että markkinataloudessa vapautta ei voi aidosti olla, jos valintoja ei aidosti voi tehdä – ja siksi täytyy turvata heikoimpien lähtökohdat ja turva – valinnavapaus. Olen usein toistanut lausetta ”epätoivo on vapauden suurin vihollinen”. Kun ihminen on tarpeeksi epätoivoinen, hän vaistomaisesti suostuu aivan mihin tahansa saadakseen hetkellisen helpotuksen kurjuuteensa.

[Read more…]

Tiedä nämä 5 asiaa, tai mokaat kun äänestät

Otsikko on clickbait ja rakenne ihan buzzfeed koska se kuulemma toimii

Yläasteen yhteiskuntaopin tunneilla opetettiin, miten valitaan Suomen johto äänestämällä. Äänenlaskutapakin varmaan käsiteltiin, muttei sitä jaksanut melkein kukaan kuunnella. Booring?

Minä olen Lilja. Olen poliitikko Helsingistä. Jos olet alle 25-vuotias, et asu Helsingin seudulla tai seuraa politiikkaa olet tuskin kuullut minusta. Se ei nyt haittaa. Sun pitää äänestää sunnuntaina.

Yritän nyt tosi lyhyesti kertoa, mitä sinun –  nuoren äänioikeutetun – tulisi tietää kun keväällä ihmiset menee äänestyskoppiin ja sitten televisiossa vanhat ihmiset puhuu liirumlaarumia. Jos mokaa äänestämisessä, niin sehän ois ihan sika noloo.

[Read more…]

5 keinoa vähentää yritysten turhaa paperityötä

Puhuin tänä aamuna byrokratiasta ja sääntelystä kansanedustaja Seppo Kanervan (ps.) ja hallitusammattilainen Anne Berner (kesk. sit.) kanssa Radio Vegan vaaliväittelyssä. Väittelystä ei meinannut tulla mitään, kun olimme hyvin samaa mieltä; sääntely ei saa toimia tarkoitustaan vastaan tai olla olosuhteisiin nähden kohtuutonta.


normitalkoot-euTarvitaan yrittäjä tietämään, miten vaikea hallintotaakka Suomessa on.
Euroopan komission hallintotaakan HLG (korkean tason ryhmä) julkaisi vuosi sitten raportin keinoista, joilla turhan rajoittavaa sääntelyä ja sen aiheuttamaa hallintotaakkaa voisi poistaa EU-maissa. Se saattaa yllättää monet; yleensä EU:ta pidetään kaiken byrokratian synnyinsijana.

Nyt EU-komissio haluaa vähentää sitä. Työryhmä etsi 2007-2014  ratkaisuehdotuksia ongelmaan, joka on syntynyt pikkuhiljaa Euroopassa, mutta joka etenkin ”ikilaman” keskellä tulee erityisen näkyväksi. Raporttia ei tietääkseni ole käsitely Suomen mediassa mitenkään aiemmin. Australiassa omaksuttiin oma hallitusohjelma ongelmien ratkaisemiseksi. Raporttien ja radioväittelyn inspiroimana kirjoitin artikkelini hallintotaakan ja turhan sääntelyn vähentämiskeinoista.

[Read more…]

Irti toimeentulotuen ikeestä

– eli miten perustulon voisi toteuttaa jo nyt

Valtavirtaistunut perustulokeskustelu on tuonut mainiosti esiin kannustinloukku-käsitteen. Tämä on artikkeli siitä, miten sosiaaliturvaamme voidaan ja kannattaisi kehittää nykyjärjestelmän puitteissa, ennen kuin joku päivä saamme lopullisen perustulolain.

Työttömien vaalikoneen kohta 18 on väite ”Perusturvaa on korotettava”. Siinä ehdotetaan, että työmarkkinatukea (työttömyysetuus aktivointitoimien ajaksi) nostettaisiin 970 euroon kuukaudessa, vaikka se tietäisi 722 M€ lisäkustannuksia. 

Työttömän päiväraha on ensisijainen etuus, niin kuin myös esim. sairaspäiväraha. Nyt toimeentulotuki johtaa vain rahapussista toiseen siirtämiseen, eikä 722 M€ välttämättä ole lopullinen toteutuma. Lisäksi voitaisiin kannustinvaikutuksilla saada dynaamisia etuja. Jos alla kuvattu mekanismi toteutuu kuin Strömsössä, se olisi käytännössä kustannusneutraali ja kannustaisi olemaan hakematta toimeentulotukea.

[Read more…]

NATO – eli miksi Suomi oli joskus varoittava esimerkki

Minua on pyydetty kirjoittamaan NATOsta ja Venäjästä niin monta kertaa, että se on pakko joskus tehdä. 

Suomettuminen-termi ei ole suomalaista alkuperää. Se on alun perin Itävallassa 1950-luvulla syntynyt termi (Finnlandisierung), jota käytettiin laajemmin Saksassa 1960-luvun lopusta alkaen kuvaamaan politiikkaa, joka johtaisi Suomen kaltaiseen yhteiskuntaan. Mikä se sellainen oli? Hyvinvointivaltio? Koulujärjestelmän esimerkkimaa? Ei mitään sinnepäinkään. Suomi oli varoittava esimerkki.

Hotelli_Torni,Helsinki
Hotelli Tornin kabinetissa, jossa olen itsekin käynyt, määrättiin Suomen politiikasta

Vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Suomen lehdistöä ja kirjojen julkaisutoimintaa alettiin rajoittaa. Kirjastoista poistettiin tai laitettiin lukkojen taakse n. 300 teosta, jotka Opetusministeriö tuomitsi vahingollisiksi. Koulukirjojen, mukaanlukien historiankirjojen sisältöä asetettiin valvomaan vieraan vallan taho. Lisäksi lehdistö ja kansa ylipäätään alkoi harjoittaa laajaa itsesensuuria.

Sehän kuulostaa ihan fiktiolta – ihan Pohjois-Korealta?

Mitä on suomettuminen?

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen määrättiin pääasiassa neuvostoliittolainen ns. valvontakomissio ”vaaran vuosina” 1944-1947. Vaaran vuosilla viitattiin siihen, että pelättiin Neuvostoliiton tekevän meille suunnilleen sen, mitä Venäjä on nyt tehnyt Itä-Ukrainalle.

Kommission virallinen kausi päättyi Pariisin rauhansopimukseen 1947. 1948 seurasi Josef Stalinin painostuskirje presidentti Paasikivelle (kok.) solmia Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ”ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta”, eli ns. YYA-sopimus. Kun presidentti Paasikivi ehdotti asiaa eduskunnalle, sen taakse asettui vain SKDL – nykyisen Vasemmistoliiton edeltäjä. Solmiminen kuitenkin runnottiin läpi Paasikiven toimesta niin, että sitä vastusti äänestyksessä enää Edistyspuolue (1918-1951).

YYA-sopimus ja ”puolueettomuuspolitiikka” johtivat siihen, että Suomea hallitsi Neuvostoliiton johdon hyväksymä sätkynukkehallitus. Suomi ei siis ollut neutraalia maaperää kylmän sodan neuvotteluissa. Presidentti Kekkonen (ml./kesk.) jatkoi tätä poliittista linjaa tavalla, joka palveli Neuvostoliiton tavoitteita Suomen sisäpolitiikassa. Siitä on kiistelty iät ja ajat oliko Kekkonen pelkuri vai taktikko. Käytännössä suomettumispolitiikka jatkui vuoteen 1985, kun Suomen virkamiehenä toiminut Neuvstoliiton asettama KGB:n (nyk. FSB) agentti Viktor Vladimirov kutsuttiin takaisin Venäjälle. Venäjän uhka ohjasi kuitenkin Suomen politiikkaa kylmän sodan päättymiseen asti, kun Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991.

Suomettuminen on siis sitä, että Venäjälle annetaan valta eduskunnan päätöksentekoon poliittisella linjalla, että Venäjää ei saa ärsyttää. Kansalaisyhteiskunnan sammuttaminen, sensuuri ja kontrolli olivat sen seuraus.

Suomettumisen pojan paluu

Suo­men ja Ruot­sin lä­hen­ty­mi­nen so­ti­las­liit­to Na­ton kans­sa oli­si erit­täin huo­les­tut­ta­vaa. Poh­jois­mai­den puo­lus­tus­yh­teis­työ koh­dis­tuu aiem­paa enem­män Ve­nä­jää vas­taan.
Venäjän ulkoministeriö, sunnuntaina 12. huhtikuuta (HS)

Vaalien alla olen erinäisissä paneelitilaisuuksissa joutunut kommentoimaan mitä erikoisimpia Venäjä-politiikan ja NATO-politiikan kannanottoja. Suomettumisella on jälleen vahva jalansija. Olen ollut aidosti yllättynyt.

  • Keskusta ei halua ärsyttää Venäjää. NATO-hakemusta ”halutaan pitää vaihtoehtona”, muttei pidetä nyt realistisena tai ajankohtaisena.
  • Vasemmisto vastustaa sotilaallista liittoutumista ylipäätään ja puhuu surullisenkuuluisan ”puolueettomuuspolitiikan” puolesta. Vasemmiston ehdokkaiden keskuudessa jopa pidetään Venäjää ”länsimaiden aggression uhrina” eli puolustetaan Venäjää Ukraina-asiassa. Minun on aidosti vaikea ymmärtää, mistä 2010-luvun vasemmistoliittolainen ammentaa 60 vuotta vanhoja SKDL:n ajatuksia Venäjästä. Voiko joku oikeasti selittää?
  • SDP vastustaa NATO-jäsenyyttä, muttei ”sulje täysin pois”. Epämääräistä.
  • Perussuomalaiset vastustavat NATOon liittymistä. Perussuomalaisissa ollaan jopa lämmetty ajatukselle lähemmästä ystävyydestä Venäjän kanssa. Puheenjohtaja Timo Soini ei suostu sanomaan vaalien alla aiheesta mitään järkevää suuntaan tai toiseen.
  • Kokoomuksen Venäjä-linja on sekava. Puolue puhuu usein NATO-jäsenyydestä ja kannattaa puolustusbudjetin korottamista. Sen sijaan talouspakotteiden mahdollinen rikkominen Rosatomin kanssa on heistä ok. Linja epäselvä.
  • Vihreät ovat puolueista Venäjän ja suomettumisen selkein kriitikko julkisuudessa, erityisesti puheenjohtaja Ville Niinistö. Vihreissä kannatetaan sotilaallista liittoutumista periaatteena, mutta keinot vaihtelevat. Vihreissä on sekä NATOn kannattajia että vastustajia. Jotkut puhuvat EU:n yhteispuolustuksesta tai yhteistyöstä Ruotsin kanssa.
NATO-maat-Patrickneil
Nykyiset NATo-jäsenmaat. Kuva: cc-by Patrickneil

Onko NATOlle edes vaihtoehtoja?

NATO on ollut Suomen poliittisessa keskustelussa kauan pelottava mörkö, joka on liitetty Yhdysvaltain joskus kyseenalaiseen ulkopolitiikkaan. NATO ei kuitenkaan ole yhtä kuin Yhdysvallat, vaan lähes kaikkien EU-maidenkin yhteinen rauhanpuolustussopimus.

  • Liittoutumattomuus ei ole mikään strategia, jos kukaan pelissä ei kunnioita sitä hyveenä. Käytännössä se vaatisi erittäin suurta lisäystä puolustusbudjettiin.
  • ”Puolueettomuus” on jo nähty. On täysin turhaa väittää, että emme Venäjä-konfliktin sattuessa tietäisi, mille puolelle asettua. Näennäinen puolueettomuus on suora tie suomettumiseen, niin kuin ennenkin.
  • EU:n yhteinen puolustus olisi Natoa houkuttelevampi vaihtoehto, mutta sitä ei ole olemassa. Jos yhteistä järjestelmää alettaisiin rakentaa, häämöttäisi se vasta ehkä 10 vuoden päässä ja vaatisi käytännössä Naton kaltaisen sopimuksen tai liittovaltio-EU:n. Lisähaasteena on se, että kaikki sotilaallisesti merkittävät EU-maat ovat jo NATO-maita, eikä heillä ole mielenkiintoa rakentaa mitään päällekkäistä, etenkin kun EU-alueen päätöksenteko on sisäisesti ristiriitaista ja riitaista. Lisäksi EU-jäsenmailla on jo NATO-kalusto. Yhdysvallat on myös ainoa maa, joka omaa suuren skaalan kuljetuslaivaston.
  • Ruotsin kanssa sotilaallinen yhteistyö voisi olla pienimuotoisuudessaan sotilaallisesti uskottava, jos Ruotsi resursoisi puolustusvoimansa sen mukaan. Ruotsi on kuitenkin niin läheisessä yhteistyössä Yhdysvaltojen ja käytännössä Naton kanssa, että Ruotsin halu lähteä Suomen kanssa kaksistaan omaan sotilasliittoon voi olla heikko. Toki sitä voisi ja kannattaisi yrittää.
  • Pasifistinen maanpuolustus – ettei tehdä vastarintaa…jätettäköön omaan arvoonsa

Jäljelle realistisesti jäävät siis lähivuosina vain seuraavat:

  • EU:n koskemattomuuteen luottaminen
  • Itsenäinen maanpuolustus
  • NATO

Ei ole millään tapaa selvää, että NATO-ovi olisi enää auki, vaikka Suomella onkin NATO-yhteistyösopimus ja yhteisiä sotilasharjoituksia. Sotilaallinen liittoutuminen ja rajanvalvontakyky tulee nähdä Suomen sisäpolitiikan puolustamisena vieraan vallan painostukselta eikä minään sotaanlähtöhulluutena. NATO ei ole yhdysvaltojen valloitusliitto vaan useimpien länsimaiden puolustusliitto, johon ei ole koskaan hyökätty. Venäjän hallinto ei ymmärrä länsimaista poliittista vuoropuhelua, koska se ei tunnusta sen sopimuseettisiä perusarvoja. Venäjän hallinnolle ainoa käypä asia-argumentti on muistutus voimankäytön seurauksista. Suomi haluaa vain rauhaa. En oleta, että kukaan on hyökkäämässä Suomeen, vaan kyse on työrauhan takaamisesta. Sen pitäisi olla tuoreessa kulttuurisessa muistissa, miten kansanedustajat ihan itse alkoivat välttämään kaiken sellaisen toteuttamista, joka ehkä-kenties olisi voinut ”ärsyttää karhua”.

Tiekartta

Täydellisiä vaihtoehtoja ei ole. Piste. Kaiken politiikan lähtökohtana tulee olla seuraavat kaksi asiaa:

  1. Suomen valtion riippumatonta itsemääräysvaltaa ei tule luovuttaa
  2. Ratkaisun tulee uskottavasti estää hyökkäysskenaario

Puolustusmäärärahoja tulee korottaa ja niitä tulee käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Sitovan puolustussopimuksen neuvottelut tulisi aloittaa Ruotsin kanssa niin, että sopimukseen kirjataan optiona samanaikainen liittyminen virallisesti Natoon, mikäli yhteishakemus hyväksytään. Samaan aikaan Suomi on täysin vapaa yrittämään kehittää EU:n omaa puolustusta ja etenkin EU:n vaikutusvaltaa NATOn päätöksenteon sisällä 10-20 vuoden jänteellä. Noin teoriassa EU:n haara Natosta voisi irtaantua Yhdysvalloista, jos Venäjällä ei olisi ydinaseita tai Yhdysvallat ainoa, joka omaa suuren luokan kalustonkuljetuskaluston.

Rajavalvonnan vasteaikaa täytyy parantaa ja puolustusvoimien valmiuskykyä salamaiskuihin reagointiin suunnitella tarkkaan. Iso kysymys on puolustusvoimien kyky hallita Suomenlahtea tarvittaessa. Tässä on kyse puhtaasti valtion suvereniteetin takaamisesta – siis siitä, että valtio päättää omista asioistaan. Ei siitä, että nyt lähdettäisiin sotaan. Modernissa maailmassa lähtökohta on, että sotaan ei lähdetä.

Päätökset tehdään nykymaailman puitteissa. On turha puhua NATOn ongelmista suhteessa johonkin kuviteltuun ihanneliittoon, koska sellaista ei ole olemassa ja tuskin tulee 15 vuoteen. Jos olet eri mieltä, niin mikä on aidosti vaihtoehto?

Tämän takia olin vaalikoneissa enemmän Naton puolella kuin vastaan. Koska minä näen Suomen länsimaana.