Skip to content

Miksi en “osaa sanoa”

Minä osaan sanoa. Lähes jokaiseen aidosti poliittiseen asiaan minulla on perusteltu kanta. Vaalikentillä olen haastanut ihmisiä kysymään minulta niin vaikeita kuin ikinä keksisivät, ja olen tehnyt moniin perustelluilla vastauksillani ja tietämykselläni vaikutuksen.

Silti vaalikoneissa jouduin toteamaan, että monet kysymyksistä on kysytty tavalla, joka on järjetön jos asiasta ymmärtää oikeasti mitään. Puoluetoverini ja hänkin mainio ehdokas Hannu Oskala kirjoitti aiheesta hyvin aiemmin. Tapahtuu ns. Hobsonin vaalitilanne; voit vain valita jotain älytöntä tai jättää valitsematta.

Kun aikoinaan kiinnostuin Suomen politiikasta joskus kymmenen vuotta sitten, minulla oli hyvin vahvoja kantoja ties mihin. Koin teininä vasemmistoliiton ainoaksi pienen ihmisen puolustajaksi, uskoin mielenosoituksiin ja kapinointeihin, ja kutsuin itseäni vähän läpällä anarkokommunistiksi. Tunsin lukiostani myös erään kokoomuksen nuorisopoliitikon, jonka kanssa olimme lähes kaikesta täysin eri mieltä. Olimme omilla tahoillamme ehdotonta mieltä asioista, joista emme varsinaisesti ymmärtäneet mitään.

Sittemmin politiikkaan sekaannuttuani, olen ottanut asiakseni yhä enemmän perehtyä yksityiskohtaisesti eri politiikassa käsiteltäviin asioihin. Tämä blogini on tullut tunnetuksi siitä – ja nauttii omanlaistaan arvostusta substanssia arvostavissa politiikan seuraajissa. Samalla se on tehnyt minusta pragmaatikon, erona siihen idealistiin, jonka tunnistan itsestäni vielä 2010-luvun vaihteessa.

Vaalikoneiden kysymykset ovat rikki samalla tavalla kuin politiikka. Media käsittelee hyvin monimutkaisia asioita yksinkertaistaen niitä ikään kuin “kansan tasolle”, samalla usein täysin menettäen niiden sisällön. Kansa on täysin median varassa, koska poliitikot harvemmin selittävät tekemisiään. Sen täytyisi muuttua.

Ongelma vaalikoneiden kysymystenasettelussa on, että se on tavallaan kohdistettu sekä “kansalle” että “päättäjille”, jotka katsovat asioita täysin eri näkökulmista. Vastuullinen päättäjä ymmärtää, että hyvääkin tarkoittavat ideat voivat perustua hyvin lyhytnäköiseen ajatteluun, ja niiden toimeenpanolla hyvin ongelmallisia sivuvaikutuksia. Äänestäjää ei kuitenkaan evästetä tähän kysymyksenasettelussa, vaan sen sijaan kannustetaan laittamaan kyllä-ei -janalla piste vahvasti jompaan kumpaan päähän, mikä arkielämässä näyttäytyisi radikalismina.

Ehdokkaita on kahdenlaisia. Ne, jotka ovat aidosti radikaaleja tai joita ei kiinnosta perehtyminen, vastaavat tavalla joka osuu yhteen monen äänestäjän kanssa. Vuorostaan ne, jotka yrittävät olla vastuullisia ja perehtyneitä, joutuvat valitsemaan imitoivatko he sekoilevia radikaaliehdokkaita vastauksissaan vai pyrkivätkö vastaamaan jollain tapaa realistisesti niin, etteivät menetä asiantuntijaleimaansa.

Kun tietää monesta asiasta paljon, vaalikoneiden kysymysasettelut näyttäytyvät usein tällaisina:

Pitäisikö pahasti vuotavan ämpärin reiät tukkia – vai kaataa sinne lisää vettä tosi nopeasti?

Kelluuko noita paremmin kuin ankka tai puupölkky?

Ei sellaiseen voi tehdä muuta kuin jättää vastaamatta tai laittaa vastaus keskelle kohtaan “en osaa sanoa”.

Published inpolitiikka

Be First to Comment

Vastaa