Avainsana-arkisto: teosto

Asiakirja: OKM:n ehdotus hyvitysmaksun uudistamisesta

OKM-Ratkaisumalli yksityisen kopioinnin hyvitysmaksulle [PDF]

Opetus- ja kulttuuriministeriöltä tuli 10.5.2012 klo 12 ehdotus kasetti-/hyvitysmaksujärjestelmän uudistusehdotus. Markus Leikolan allekirjoittama ehdotus on sisällöltään epäspesifi, sekava ja jättää paljon avoimia kysymyksiä maksujen oikeasta tilitysmekanismista. Vaikka koko hyvitysmaksu perustuu outoon ”minun pitää saada mitä haluan”-ajatteluun, on seassa näennäisen positiivisia yrityksiä mm. kilpailuttaa tilittäjä (nyk. Teosto ry) ja pyrkiä avaamaan prosessia läpinäkyvämmäksi. Todelliset keinot tähän jäävät arvoitukseksi ilman tarkennusta.

Sisältö lyhyesti:

  • Hyvitysmaksu tehdään veroluonteiseksi, n. 0,5-1% palvelun tai laitteen ostohinnasta
  • Apurahoja vastaava summa siirretään valtion budjettivastuulle
  • Hyvitysmaksut tilitetään oikeudenomistajien järjestöille
  • Hyvitysmaksun piiriin otetaan:
    • lähes kaikki kodin tietotekniikka, ehkä puhelimetkin
    • Elisa Viihteen kaltaiset tv-sisältöpalvelut
    • DropBoxin kaltaiset tallennustilapilvipalvelut
    • TV-kaistan kaltaiset pilvipalvelut
    • Kaikki DRM-vapaat sisältöpalvelut (digilehdet, yms)
  • Pyritään helpottamaan yritysten hyvitysmaksun palautusmenettelyä

Arhin mäenlasku

Eilinen kirjoitukseni EFFin julistekampanjasta keräsi odotettua enemmän huomiota, mutta tästä annan kunnian muutamalle oman kuppikuntansa mielipidevaikuttajalle. Otsikko oli törkeän sensationalistinen – kävijäpiikki suurin sitten vaalien. Kirjoitus jakoi mielipiteitä. Toisaalta olen saanut onnitteluita mielenkiintoisilta suunnilta, mutta minua on myös ehdätetty jo syyttää EFFin vastustajaksi, Arhinmäen fanitytöksi ja hyvitysmaksun puolustajaksi. Tässä artikkelissa pyrin ottamaan kantaa näihin väitteisiin.

Arhinmäestä

Arhinmäki; pidän häntä vekkulina kulttuuriministerinä, joka voittaakseen uskottavuutta on lähtenyt komppaamaan ns. ”kulttuuriväkeä” sen verran oudolla tavalla, että hän on saanut itsensä näyttämään hölmöltä. Tietenkin jalkapalloon yhdistettävä kolmekymppinen sivari saa tehdä työtä, jotta hänet otettaisiin vakavasti poliitikkona joka saa ”hommat hoidettua”, mutta toivoisin Paavolta enemmän ideologista koherenssia. Jos haluaa toimia tavallisen kansan (lue:kuluttajien) ja ”kulttuuriväen” välisenä siltana, mutta jatkuvasti puhuu läpiä päähänsä menettää hän molemmat. Pipoministeristä oltiin jo aiemmin povaamassa piraattiministeriä ja hän on selvästi yrittänyt kerätä kulttuuriväen sympatiaa mm. brändäytymällä tekijöiden puolustajaksi mediakorporaatioita vastaan (mikä sinänsä on ajankohtaista), mutta uskottavuus kokee iskun kun hän ylpeänä kertoo hyvitysmaksuista (vain) n. puolen menevän artisteille. Tätä ristiriitaisuutta käsitteli perusteellisemmin Michael Halila kirjoituksessaan.

Hyvitysmaksu, teostovero

Se on siis kompensoivaa maksua tekijöille siitä, että heidän teoksiaan kopioidaan yksityiseen käyttöön ja siis jätetään ostamatta. -Paavo Arhinmäki blogissaan.

Laki siis määrää sinut maksamaan siitä, ettet osta Lady Gagan biisiä erikseen CD-levynä, erikseen tietokoneelle, erikseen kannettavalle soittimelle ja erikseen soittoääneksi puhelimeen. Mihin niitä hyvitysmaksun alaisia kahden teratavun kovalevyjä sitten käytetään? No ei ainakaan lain tarkoittamaan lailliseen kopiointiin, jolla hyvitys perustellaan. Koska jos hyvitys perusteltaisiin hyvityksenä laittomasta kopioinnista, tarkoittaisi se laittoman kopioinnin hyväksymistä. Huvittava on tapa jolla asiaa markkinoidaan: ”Yksityinen kopiointi on sallittua!” – ikäänkuin se pitäisi kieltää ja Teosto vain hyvyydestään antaa kansan käyttää ostamiaan tuotteita: lisämaksusta.

Syy luopua hyvitysmaksujärjestelmästä ei kuitenkaan ole niinkään tekninen kuin se on taloudellinen. Järjestelmää on pidetty epäoikeudenmukaisena tasaverona, jonka rahat viedään viranomaisten käsissä kansan ulottumattomiin. Kertyneiden hyvitysmaksujen ympärille on kasvanut omanlainen keidaskylä, jossa rahaa jaetaan erilaisiin taideprojekteihin. Rahaa on kertynyt melko rutkasti ja koska virta on ollut jotakuinkin tasaista, on sen jatkuvuuden varaan rakennettu rahoitussuunnitelmia. Kun tämä virta ei enää virtaakaan, alkavat nälkäset linnunpoikaset huutaa ruokaa. Hyvitysmaksukeitaan varaan elämänprojektinsa rakentanut kulttuuriväki menee paniikkiin. Se näkee punaista. Tästä on kyse, kun menet Teostolaiselle puhumaan kuluttajahinnoista ja hänen silmänsä kertovat murha-aikeista. Osmo Soininvaara kirjoitti aiheesta hyvin artikkelissaan ”Budjettiraami pakottaa typerään hyvitysmaksuun”. Ymmärtäähän sen, että taiteilijatyö on taloudellisesti epävakaata ja siihen tarvitsee tietyn perustoimeentulon. Mutta sitä ei kuulu tarjota puhelinten tallennusverona. Se erkaannuttaa taiteilijan ja asiakkaan poteroihin joista ei näe enää ulos.

Kulttuuriväki vs. EFFi

Suomessa tietoyhteiskunnan lainsäädäntö puheenaiheena syntyi joskus 2000-luvun alussa. Tunnekuohuntaa aiheutti mm. niin sanottu Lex Karpela (HE 28/2004), kun keskustalainen kulttuuriministeri Tanja Karpela esitteli hallitukselle Jukka Liedeksen valmisteleman ehdotuksen tekijänoikeuslain muuttamiseksi.  Kulttuuriministeri pimitti lain taustalla olevat syyt ja tahot, väitti valheellisesti EU:n painostaneen Suomea direktiiviä ankarampiin rangaistuksiin ja lain valmistelija Jukka Liedes jäi kiinni rysän päältä ajamasta levyteollisuuden asiaa opetusministeriössä. Lakia pidettiin oikeusoppineiden keskuudessa kohtuuttomana ja absurdina. Loppusilauksena Tanja Karpela asettui varsin julkisesti ja kovaäänisesti puolustamaan lakia, mistä syystä tapaus henkilöityi vahvasti häneen. Näkyvintä kritiikkiä esittivät Vihreiden ent. kansanedustaja Jyrki Kasvi ja Electronic Frontier Finland. Tapaus synnytti myös kansalais-tottelemattomuuskampanjan ja mielenosoituksia keulakuvinaan Mikko Rauhala ja Mikko Särelä . (wikipedia: Lex_KarpelaSamankaltaisia tapauksia tuotti myös viestintäministeri Lindén, jonka seikkailut rattoisan nettiväen kanssa synnyttivät verbin ”lindelöidä”.

Missään näistä monista tapauksista en kuitenkaan muista kertaa kun EFFi olisi lähtenyt kampanjallaan suoraan mustamaalaamaan. Mustamaalausta tietenkin tapahtui, muttei EFFin nimellä. Se oli sitä epävirallista yleisön sorinaa. Ja sekin alkoi vasta kun kohde oli todistanut jakomielisyytensä useaan otteeseen. Jani Rossi sanoi edellisen artikkelini kommenteissa EFFin uuden kampanjan olevan ”…yksinkertaistamista, johon ’hyvisten’ ei pitäisi joutua syyllistymään”. Tämänkertainen oli minusta ylilyönti. Ehkä olen vain naiivi ja odotan EFFiltä jonkinlaista norsunluutornimaisen puolueetonta mutta rakentavaa osallistumista asioihin. Sitä se on minusta ennen ollut, enkä aina sen merkitystä ymmärtänyt. Nyt uskon, että ymmärrän.

Minä tapasin joskus pitää Suomen äänekkäitä luddiittien kriitikoita eräänlaisina ”idoleina”. He olivat hakkerisankareita, jotka löivät koodiriffejä näppäimistölle kuin Shakespearen sonetteja. Tekivät asioita, joiden osaamisesta ja uskaltamisesta osasin vain ehkä unelmoida. Kuitenkin seurattuani tätä toimintaa jonkun aikaa ja lopulta sekaannuttuani siihen itse, olen alkanut kysyä itseltäni onko omalle uskonkunnalle saarnaaminen tehokas keino saada muutosta aikaiseksi. On se mielenosoitus eduskuntatalolla, vähän kotitekoisia kylttejä siellä täällä, joku roudaa rekvisiitan pois autolla ja sitten mennään keskustaan jatkoille. En tiedä saiko se ikinä mitään aikaiseksi. Ehkä se sai, mutta se ehkä samalla sai meidät vaikuttamaan ”vastapuolen” silmissä ikuisilta vastarannan kiiskiltä, joiden kompromissikyvyttömyyttä ei jaksa kuunnella peittämättä korviaan. Meidän täytyy olla parempia ja yhteistyökykyisempiä kuin he, koska politiikassa ei riitä, että joku on väärää mieltä internetissä.

Jos en kerran ole ihastunut Arhinmäkeen, kannata hyvitysmaksua tai vihaa EFFiä, niin mistä tässä on kyse? Siitä, mitä eilinen artikkelini käsitteli: että järjestäytyneiden irkkaajien kerhojen kannattaisi panostaa enemmän oman viestintänsä kehittämiseen jos he ikinä haluavat saada mitään aikaiseksi ihmisten maailmassa.

Toimitus suosittelee: Arhinmäen blogaus, kommenttikenttä

Effin Paavo Arhinmaki-mainos Mannerheimintie 52, joulukuu 2011

EFFi – uppoava laiva?

Effin Paavo Arhinmaki-mainos Mannerheimintie 52, joulukuu 2011Mannerheimintie 87:n seinään ilmestyi pari päivää sitten valtava kampanjamainos, joka on kerännyt rutkasti mediahuomiota eikä niinkään positiivisessa mielessä. HKL:n kieltäytyminen asettamasta negatiivista mainosta omiin mainospaikkoihinsa oli yksi ratkaiseva tekijä mediahuomiossa. YLE kertoi perjantaina verkkokauppa.com:in rahoittaneen mainosta. Siteeratakseni julistetta:

Arhinmäki haluaa, että puhelimen ja tietokoneen ostajan pitää maksaa Teosto-veroa! riisto.effi.org

Minä olen aina pitänyt Electronic Frontier Finland:iä varsin kunnioitettavana pienenä järjestönä, joka on keskittynyt olennaiseen ja kunniakkaasti järjestänyt kampanjoita sananvapauden ja kansalaisoikeuksien puolustamiseksi tietoyhteiskuntanäkökulmasta. Tämän kampanjan myötä mielipiteeni muuttui, eikä kyse ole mielipiteestäni Arhinmäestä. Tässä siis näpäytykseni sormille.

Jos totta puhutaan, tuo mainoksen retoriikka minulle vain mieleen, että EFFin edustajilla on nyt jotain kaunaa vasemmiston kanssa. Missään kohtaa ei mainita erittäin relevanttia seikkaa – että Paavo Arhinmäki on kulttuuriministerin virassa, jolta odotetaan ministeriön työn esittämistä. Päinvastoin, kohdistuu tämä kampanja politiikasta-ei-erityisen-kiinnostuneen keskivertokansalaisen silmissä suoraan presidenttivaaliehdokas Arhinmäen persoonaan ja koko julistekampanjan asiayhteys jää mysteeriksi.

Kun ottaa huomioon, että seinämainos todennäköisesti on maksanut tuhansia euroja, en voi kuin ihmetellä miksi mainoksen copywriting vaikuttaa tietokoneita harrastavan kuusitoistavuotiaan Viljami-Korianterin käsialalta. Tai siteeratakseni Janos Honkosta:

”Pikaisesti laskettuna tuli juuri 12 henkilöä täyteen tuttavista, jotka ovat harkitsemassa vakavasti EFFin jäsenyyttään tai EFFiin liittymisen unohtamista tämän lakanakampanjan johdosta, joka on mielestäni – anteeksi ilmaus – suoraan kuin Piraattien aspissiiven kynästä.”

Viestintä seuraa aina ns. encoding-decoding -mallia, jossa viestin lähettäjä muotoilee toivomansa viestin johonkin muotoon, jonka sitten vastaanottaja tulkitsee omista lähtökohdistaan vastaanottaakseen viestin. Lähetetty viesti ei ole koskaan identtinen vastaanotetun kanssa. Jos siis olisin aihetta ilman agendaa sivusta seurannut kansalainen, jolla ei olisi kilttiä ymmärrystä EFFin kömpelyyksille – näkisin seuraavan viestin:

Vasemmistoliiton Arhinmäki haluaa että puhelimet ja tietokoneet maksaa kolme euroa enemmän!!

Se, ettei tätä tulkintamahdollisuutta ole ilmeisesti edes otettu huomioon mainosta laatiessa, kertoo minusta jotain todellisen surullista EFFistä järjestönä. Mainoskampanja asettaa helposti EFFin yleisön silmissä naurunalaiseksi ja leimaa järjestön aikuisiksi kasvamattomien nörttien kellarikerhoksi, joka kaikista mahdollisista poliittisista kysymyksistä presidenttivaalien alla keskittää huomionsa kuluttajaelektroniikan hinnoitteluun.  Aihe tärkeä, esitystapa huono.

Se mikä saa minut ainakin tilapäisesti menettämään uskoni EFFiin on, että Paavo Arhinmäki on yleisesti esiintynyt tietoyhteiskunta-asioissa sen verran hyvin edukseen, että asiantuntevampaa nettikansan edustajaa saa eduskunnasta etsiä. Tämän henkilöityneen mustamaalauskampanjan sanoma antaa minunkin silmissäni ymmärtää, että EFFi koostuu ihmisistä joilta puuttuu täysin kyky hahmottaa kokonaiskuvaa.

Tällä kertaa EFFi ampui omaan nilkkaansa.

EDIT: Yleisöhuomio synnytti uuden kirjoituksen ”Arhin mäenlasku”

Lauri Kaira & Anssi Rauhala: Seikkailu Yöjunassa: lapsia ja aseita TTVK:n propagandasarjakuvassa

Kun TTVK vaipuu epätoivoon

Millä tahansa talouden alalla, jossa olosuhteet sallivat markkinaspekulaation, tulee spekulaatiota olemaan. Ilmiö ei itsessään ole ongelmallinen vaikka sana onkin saanut katkeran sivukaiun. Kuka tahansa markkinatalouden ylivoimaisuuteen vakavasti uskova tuleekin julistamaan sinulle spekulaation ja futuurien hyveistä, jotka antavat meille tänä päivänä jokapäiväisen leipämme ja syntimme anteeksi. Mutta on aikoja, jolloin reaalitaloudesta täysin irtautuneet ansaintamallit saattavat harjoittajansa kiusaukseen eivätkä tahdo päästää pahasta.

Lauri Kaira & Anssi Rauhala: Seikkailu Yöjunassa: lapsia ja aseita TTVK:n propagandasarjakuvassa

IFPIn alajärjestö Tekijänoikeuden Tiedotus- ja Valvontakeskus TTVK ry lähetti syyskuussa 2011 kaikkiin Suomen yläasteisiin sarjakuvan Seikkailu Yöjunassa, jonka pitäisi opettaa lapsillesi tekijänoikeuksista. Hieman vastaavanlainen ”Piraattitehtaan arvoitus” nähtiin jo muutama vuosi takaperin ja se saikin osakseen hämmästelyä vääristelevästä ja kiertelevästä ilmaisutyylistään.

Tekijänoikeuksien massaomistus ja rohmuaminen on kuin turha välipomo, joka tietää olevansa turha – hän ei tuota mitään todellista palvelua tai tuotetta josta olisi mitään hyötyä kellekään muulle. Hän tulee raivokkaasti potkien ja huutaen tekemään kaikkensa todistaakseen olemassaolonsa tärkeyttä jos joku huomaakin keisarin olevan ilman vaatteita. Kun tekijänoikeuksien massaomistuksella ja rohmuamisella elävät tahot tajuavat hävinneensä argumentoinnin, ne ryhtyvät kylmästi valehtelemaan – sinun lapsillesi.

TTVKn julkaisema Seikkailu Yöjunassa heittää bändinuorukaiset Lissun ja Maken interrailaamaan. Matka alkaa tietenkin teinien valituksella siitä miten kukaan ei osta heidän esikkolevyään; syyksi he arvelevat piraattimusa.com:ia, kuin Kaisa Rastimo ikään. Sitten esitellään PirateBay-klooni jossa pahikset elävät oikein herroiksi myymällä elokuvia ja mainostuloilla. Oikeastaan tähän loppuukin koko relevantti sisältö. Tarinaan sekoitetaan huumerikolliset, konetuliaseet, mafia ja porno ihan näin vain mausteeksi ja ainoa yhteys näiden välille onkin laukkusekaantuminen junassa. Joten muistakaa nyt lapset, muistakaa vahtia matkatavaroitanne koska interrailaus on vaarallista.

Minusta olisi varsin mukavaa, jos TTVK tosiaan opettaisi koululaisille tekijänoikeuksista ja miksei samalla muiden aineettomien oikeuksien juridiikasta. Jos näin tehtäisiin, saisivat koululaiset paljon syvällisemmän käsityksen modernin yhteiskunnan ristiriidoista Mikki Hiiren ikuisen suoja-ajan kanssa – ja lapset ehkä ymmärtäisivät paremmin miksi heidän ikätoverinsa kuolevat kehitysmaissa tauteihin joita täällä on helppo hoitaa. Kaupallinen kulttuuri tarvitsee ammattitaitoisia tekijöitä, tuottajia ja promoottoreita, mutta TTVKn sarjakuvassa kyse ei olekaan taiteilijoista, tuottajista tai Afrikan lapsista. Kyse on rahasta, jota ei tule kukaan taiteilija näkemään.

Tekijänoikeusteollisuus tietää, että lahjotut poliitikot antavat sen synnit anteeksi ja sen on valtakunta ja voima ja Mikki Hiiri iänkaikkisesti, kunnes me sen päiviltä päästämme.

Sarjakuvat ovat luettavissa Gramexin kampanjasivuilta piraattitehdas.fi [PDF]


Torrent-sivustojen mainostulojen kerääminen onkin ainoa validi argumentti, jonka sarjakuva nostaa – kaikki muu on piratebay-tapauksessa fiktiota. Nämä tulot eivät kuitenkaan ole olleet sivuston pitäjille suureen tulonhankintaan verrattavissa olevia.

On vaikea sanoa täsmälleen milloin tekijänoikeus alkoi muistuttaa osakekauppaa, mutta se tapahtui viimeistään vuonna 1976 kun Yhdysvalloissa säädettiin uusi tekijänoikeuslaki, johon kaikkien 1. maailman nykyiset tekijänoikeuslait pohjautuvat. Tämän jälkeen on tekijänoikeuksia on aina pidennetty lailla kun vanhat merkittävät oikeudet ovat uhanneet vanheta. Tästä jatkuvasta pidennyksestä johtuen on vaikea sanoa tulemmeko ikinä näkemään esivanhempiemme ajan kulttuuria vapaana.

Kansainvälinen levy-yhtiöiden kattojärjestö IFPI, Gramex, Teosto ja Kopiosto käyttävät peiteyhdistystä nimellä TTVK ry, joka suorittaa näiden puolesta kaikenlaisia kuluttajienvastaisia toimia, jotka syystä tai toisesta eivät sovi aiemmin mainittujen ystävälliseen ja pirteään PR-imagoon.