Eilinen kirjoitukseni EFFin julistekampanjasta keräsi odotettua enemmän huomiota, mutta tästä annan kunnian muutamalle oman kuppikuntansa mielipidevaikuttajalle. Otsikko oli törkeän sensationalistinen – kävijäpiikki suurin sitten vaalien. Kirjoitus jakoi mielipiteitä. Toisaalta olen saanut onnitteluita mielenkiintoisilta suunnilta, mutta minua on myös ehdätetty jo syyttää EFFin vastustajaksi, Arhinmäen fanitytöksi ja hyvitysmaksun puolustajaksi. Tässä artikkelissa pyrin ottamaan kantaa näihin väitteisiin.

Arhinmäestä

Arhinmäki; pidän häntä vekkulina kulttuuriministerinä, joka voittaakseen uskottavuutta on lähtenyt komppaamaan ns. ”kulttuuriväkeä” sen verran oudolla tavalla, että hän on saanut itsensä näyttämään hölmöltä. Tietenkin jalkapalloon yhdistettävä kolmekymppinen sivari saa tehdä työtä, jotta hänet otettaisiin vakavasti poliitikkona joka saa ”hommat hoidettua”, mutta toivoisin Paavolta enemmän ideologista koherenssia. Jos haluaa toimia tavallisen kansan (lue:kuluttajien) ja ”kulttuuriväen” välisenä siltana, mutta jatkuvasti puhuu läpiä päähänsä menettää hän molemmat. Pipoministeristä oltiin jo aiemmin povaamassa piraattiministeriä ja hän on selvästi yrittänyt kerätä kulttuuriväen sympatiaa mm. brändäytymällä tekijöiden puolustajaksi mediakorporaatioita vastaan (mikä sinänsä on ajankohtaista), mutta uskottavuus kokee iskun kun hän ylpeänä kertoo hyvitysmaksuista (vain) n. puolen menevän artisteille. Tätä ristiriitaisuutta käsitteli perusteellisemmin Michael Halila kirjoituksessaan.

Hyvitysmaksu, teostovero

Se on siis kompensoivaa maksua tekijöille siitä, että heidän teoksiaan kopioidaan yksityiseen käyttöön ja siis jätetään ostamatta. -Paavo Arhinmäki blogissaan.

Laki siis määrää sinut maksamaan siitä, ettet osta Lady Gagan biisiä erikseen CD-levynä, erikseen tietokoneelle, erikseen kannettavalle soittimelle ja erikseen soittoääneksi puhelimeen. Mihin niitä hyvitysmaksun alaisia kahden teratavun kovalevyjä sitten käytetään? No ei ainakaan lain tarkoittamaan lailliseen kopiointiin, jolla hyvitys perustellaan. Koska jos hyvitys perusteltaisiin hyvityksenä laittomasta kopioinnista, tarkoittaisi se laittoman kopioinnin hyväksymistä. Huvittava on tapa jolla asiaa markkinoidaan: ”Yksityinen kopiointi on sallittua!” – ikäänkuin se pitäisi kieltää ja Teosto vain hyvyydestään antaa kansan käyttää ostamiaan tuotteita: lisämaksusta.

Syy luopua hyvitysmaksujärjestelmästä ei kuitenkaan ole niinkään tekninen kuin se on taloudellinen. Järjestelmää on pidetty epäoikeudenmukaisena tasaverona, jonka rahat viedään viranomaisten käsissä kansan ulottumattomiin. Kertyneiden hyvitysmaksujen ympärille on kasvanut omanlainen keidaskylä, jossa rahaa jaetaan erilaisiin taideprojekteihin. Rahaa on kertynyt melko rutkasti ja koska virta on ollut jotakuinkin tasaista, on sen jatkuvuuden varaan rakennettu rahoitussuunnitelmia. Kun tämä virta ei enää virtaakaan, alkavat nälkäset linnunpoikaset huutaa ruokaa. Hyvitysmaksukeitaan varaan elämänprojektinsa rakentanut kulttuuriväki menee paniikkiin. Se näkee punaista. Tästä on kyse, kun menet Teostolaiselle puhumaan kuluttajahinnoista ja hänen silmänsä kertovat murha-aikeista. Osmo Soininvaara kirjoitti aiheesta hyvin artikkelissaan ”Budjettiraami pakottaa typerään hyvitysmaksuun”. Ymmärtäähän sen, että taiteilijatyö on taloudellisesti epävakaata ja siihen tarvitsee tietyn perustoimeentulon. Mutta sitä ei kuulu tarjota puhelinten tallennusverona. Se erkaannuttaa taiteilijan ja asiakkaan poteroihin joista ei näe enää ulos.

Kulttuuriväki vs. EFFi

Suomessa tietoyhteiskunnan lainsäädäntö puheenaiheena syntyi joskus 2000-luvun alussa. Tunnekuohuntaa aiheutti mm. niin sanottu Lex Karpela (HE 28/2004), kun keskustalainen kulttuuriministeri Tanja Karpela esitteli hallitukselle Jukka Liedeksen valmisteleman ehdotuksen tekijänoikeuslain muuttamiseksi.  Kulttuuriministeri pimitti lain taustalla olevat syyt ja tahot, väitti valheellisesti EU:n painostaneen Suomea direktiiviä ankarampiin rangaistuksiin ja lain valmistelija Jukka Liedes jäi kiinni rysän päältä ajamasta levyteollisuuden asiaa opetusministeriössä. Lakia pidettiin oikeusoppineiden keskuudessa kohtuuttomana ja absurdina. Loppusilauksena Tanja Karpela asettui varsin julkisesti ja kovaäänisesti puolustamaan lakia, mistä syystä tapaus henkilöityi vahvasti häneen. Näkyvintä kritiikkiä esittivät Vihreiden ent. kansanedustaja Jyrki Kasvi ja Electronic Frontier Finland. Tapaus synnytti myös kansalais-tottelemattomuuskampanjan ja mielenosoituksia keulakuvinaan Mikko Rauhala ja Mikko Särelä . ^{(wikipedia: Lex_Karpela)} Samankaltaisia tapauksia tuotti myös viestintäministeri Lindén, jonka seikkailut rattoisan nettiväen kanssa synnyttivät verbin ”lindelöidä”.

Missään näistä monista tapauksista en kuitenkaan muista kertaa kun EFFi olisi lähtenyt kampanjallaan suoraan mustamaalaamaan. Mustamaalausta tietenkin tapahtui, muttei EFFin nimellä. Se oli sitä epävirallista yleisön sorinaa. Ja sekin alkoi vasta kun kohde oli todistanut jakomielisyytensä useaan otteeseen. Jani Rossi sanoi edellisen artikkelini kommenteissa EFFin uuden kampanjan olevan ”…yksinkertaistamista, johon ’hyvisten’ ei pitäisi joutua syyllistymään”. Tämänkertainen oli minusta ylilyönti. Ehkä olen vain naiivi ja odotan EFFiltä jonkinlaista norsunluutornimaisen puolueetonta mutta rakentavaa osallistumista asioihin. Sitä se on minusta ennen ollut, enkä aina sen merkitystä ymmärtänyt. Nyt uskon, että ymmärrän.

Minä tapasin joskus pitää Suomen äänekkäitä luddiittien kriitikoita eräänlaisina ”idoleina”. He olivat hakkerisankareita, jotka löivät koodiriffejä näppäimistölle kuin Shakespearen sonetteja. Tekivät asioita, joiden osaamisesta ja uskaltamisesta osasin vain ehkä unelmoida. Kuitenkin seurattuani tätä toimintaa jonkun aikaa ja lopulta sekaannuttuani siihen itse, olen alkanut kysyä itseltäni onko omalle uskonkunnalle saarnaaminen tehokas keino saada muutosta aikaiseksi. On se mielenosoitus eduskuntatalolla, vähän kotitekoisia kylttejä siellä täällä, joku roudaa rekvisiitan pois autolla ja sitten mennään keskustaan jatkoille. En tiedä saiko se ikinä mitään aikaiseksi. Ehkä se sai, mutta se ehkä samalla sai meidät vaikuttamaan ”vastapuolen” silmissä ikuisilta vastarannan kiiskiltä, joiden kompromissikyvyttömyyttä ei jaksa kuunnella peittämättä korviaan. Meidän täytyy olla parempia ja yhteistyökykyisempiä kuin he, koska politiikassa ei riitä, että joku on väärää mieltä internetissä.

Jos en kerran ole ihastunut Arhinmäkeen, kannata hyvitysmaksua tai vihaa EFFiä, niin mistä tässä on kyse? Siitä, mitä eilinen artikkelini käsitteli: että järjestäytyneiden irkkaajien kerhojen kannattaisi panostaa enemmän oman viestintänsä kehittämiseen jos he ikinä haluavat saada mitään aikaiseksi ihmisten maailmassa.

Toimitus suosittelee: Arhinmäen blogaus, kommenttikenttä