Vähäosaisten elämän mahdollisuuksiin täytyy uskoa – fysiikasta huolimatta
Rosa Meriläinen ja Elina Lepomäki kävivät hiljattain julkista kirjeenvaihtoa mahdollisuuksien tasa-arvosta.
Kirjailija ja entinen poliitikko Rosa Meriläinen kirjoitti 16.8.2016 Helsingin Sanomiin kolumnin Meidän hyväosaisten on turha väittää, että kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet. Meriläisen pointit voi tiivistää muutamaan kärkeen:
- Hyväosaiset tekevät helposti ns. attribuutiovirheen, eli tulkitsevat heidän menestyksensä johtuvan heidän omasta erinomaisuudestaan
- Hyväosaisten ei tulisi richsplainata köyhille elämäntavoista ja -valinnoista
- Huono-osaisilla ei ole samoja mahdollisuuksia menestyä kuin hyväosaisilla
Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki vastasi verkkouutisten blogauksessaan Olisi tuhoisaa väittää, ettei mahdollisuuksia ole seuraavin kärjin:
- Kukaan ei väitä, että kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet
- Kuitenkin asenne, ettei juuri minulla ole mahdollisuuksia, alkaa helposti toteuttaa itseään
- Menestyksen on todettu riippuvan paljolti oman pärjäämisen käsityksestä
- Tasa-arvopolitiikka tuloissa saattaa johtaa tosiasiallisten mahdollisuuksien kaventamiseen
Minusta molemmat kirjoittajat ovat näkökulmissaan oikeassa, ja Lepomäen täydennykset Meriläisen teeseihin luovat paljon paremman kokonaiskuvan kuin yleensä perinteisen vasemmiston ja perimmeisen oikeiston edustajien stereotyyppisestä ajattelusta löytää.
Haluan kuitenkin viedä asian pidemmälle. Siinä missä populaarissa filosofiassa, erityisesti etiikassa, on jossain määrin aina oletettu vapaan tahdon olevan olemassa – ja pikemminkin pidetty sitä itsestäänselvyytenä – edustan itse näkemystä, jonka mukaan ei ole mitään syytä olettaa, että vapaata tahtoa on olemassa lainkaan. En toki ole tätä itse ensimmäisenä keksinyt, vaan asiaa on puitu ainakin parituhatta vuotta.
Väite vapaan tahdon olemassaolemattomuudesta saattaa kuulostaa hyvinkin radikaalilta lukijalle, joka ei ole paneutunut ilmiön pohdintaan filosofiassa. Vapaata tahtoa voidaan pitää esimerkiksi moraalin ja oikeusjärjestelmämme yhtenä perusoletuksena. Lisäksi vapaa tahto on oleellinen osa monen ihmisen käsitystä itsestään ja valinnoistaan, ja keskeinen osa lähes kaikkia uskontoja.
Vapaan tahdon määritteleminen on yllättävän hankalaa, mutta yleensä sitä pidetään ihmisolennon tietoisena kykynä valintatilanteissa valita erilaisista tulevaisuuksista – esimerkiksi moraalinsa mukaan. Ihminen voi kokea houkutuksia ja epäilyksiä tiettyihin suuntiin, mutta periaattessa hän vapaan tahdon näkökulmasta kuitenkin tekee itsenäisen valinnan.
Tästä syystä pidämme pahoina tai huonoina sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet nähdäksemme ilmiselvän huonoja valintoja – käyttäneet huumeita, varastaneet, pettäneet, tappaneet, ja niin edespäin. Syy siihen, miksi pidämme heitä huonoina ihmisinä on se, että kyseenalaistamme heidän moraalinsa. Tarinoissa ”viholliset” kuvataan yleensä luonteeltaan pahoina, ja siksi he toimivat kuten toimivat, hyveitä vastaan.
Vastaavalla tavalla pidämme hyveellisinä heitä, jotka tekevät pitkäjänteisiä ja esimerkiksi lähipiiriä hyödyttäviä valintoja. Erityisesti luterilais-protestanttisessa kirkkoperinteessä suorastaan ihannoidaan hedonismin antiteesiä: itsettömyyttä, uhrausta ja palvelusta. Rosa Meriläisen kritisoima hyväosaisten itseattribuutio onkin vapaan tahdon vallitessa periaatteessa oikea johtopäätös; hyviä valintoja tehnyt on hyveellinen ja ansaitsee palkintonsa. Tällaisessa Oliver Twist -maailman eetoksessa köyhät nähdäänkin kärsivän jonkinlaisesta valitettavasta perisynnistä ja luonteenheikkouden sairaudesta. Suomessa, mutta etenkin ulkomailla, on paljon ihmisiä, jotka edelleen ajattelevat näin.
Miksi siis fiksut ihmiset tekevät joskus valintoja, joista he tietävät niiden olevan huonoja? Ilmeisesti siksi, että tietoisten prosessien jyllätessä aivoissamme, valintamme tapahtuvatkin erilaisten kilpailevien impulssien välisen taistelun seurauksena. Onko silloin enää mitään vapaata tahtoakaan, ja olemmeko jonkinlaisia koneita, jotka vain uskottelevat itselleen tekevänsä informoituja valintoja?
Newtonilaisen fysiikan kautta tarkasteltuna todellisuus, eli maailma, on niinsanotusti deterministinen. Se tarkoittaa sitä, että todellisuus toimii hieman kellokoneiston tavoin, edeten lainalaisesti osiensa energian ja sijainnin seurauksena kohti jotain tiettyä (tuntematonta) tilaa. Filosofiassa on yli kaksi vuosituhatta jo väännetty vapaan tahdon suhteesta determinismiin. Tuoreimpana kehityksenä voidaan pitää kvanttifysiikan ja siten kvanttiepävarmuuden löytämistä ilmiönä 1900-luvun alussa, joka asetti vaikeita kysymyksiä todellisuuden luonteelle filosofiassa; oliko todellisuus sittenkin arvaamaton, täysin satunnainen tai tietoisten olentojen ohjaama? Samalla erilaiset hörhöhengellisyyspiirit ovat yrittäneet selittää tällä kaikkea telekinesiasta ennustamiseen, käyttäen fysiikan terminologiaa tarkoittamaan jotain ihan itse keksimäänsä. Tätä kutsutaan kvanttimystiikaksi, joka on uskonnollinen ilmiö.
Mikä sitten on vastaus? Jos tietoisuutemme on aivotoiminnastamme kumpuava (emergentti) ilmiö, ja aivomme toimivat fysiikan lakien puitteissa, fysiikan lakien luonne on se, joka määrää toimintamme. Tekeekö kvanttifysiikka tilaa vapaalle tahdolle, kuten jotkut ns. metafyysiset libertaristit väittävät?
Kaiken sen valossa mitä kvanttimekaniikasta tiedämme, ja joka on sallinut meidän hyödyntää kvanttitason ilmiöitä tekemään hyvinkin ennustettavia asioita kuten lasertekniikka DVD-lukijoissa, kvanttimekaniikka ei olekaan aivan niin jännittävää kuin voisi luulla. Vaikka kvanttimekaniikka ei olekaan newtonilaisessa mielessä ennustettavaa, se ei missään mielessä ole täysin epädeterminististä, vaan sen epävarmuudet seuraavat tunnettuja lainalaisuuksia. Se, mistä tämä käsittelykelpoinen epävarmuus johtuu, on vielä epäselvää, vaikka useita hypoteesejä on esitetty.
Kvanttifysiikan ongelmat ovat kuitenkin periaatteessa epäoleellisia vapaalle tahdolle. Vaikka kvanttifysiikka vapauttaisi todellisuuden täysin determinismin kahleista, ei meillä ole mitään järkevää syytä olettaa, että kehomme solut hyödyntäisivät kvanttitason ilmiöitä toiminnassaan. Ne eivät yksinkertaisesti tarvitse niitä atomitason toimintaansa. Biologiset toiminnot ovat hiukkastasolla hyvinkin ”newtonilaisen” suoraviivaista kemiaa.
Tästä syystä kvanttitason kvantti-ilmiöiden projisointi aivojen kaltaisen valtavan hiukkaskokonaisuuden tasolle vastaa uskomattomuudessaan väitettä, että perhosten siipieniskut räjäyttäisivät maailman toisella puolella olevia ydinpommeja joka päivä kenenkään huomaamatta. Niin uhkarohkea (ja ihmiskeskeinen) väite se on.
Jos vapaa tahto onkin todellisuudessa pelkkää harhaa ja kuvitelmaa, miksemme sitten vain kaikki heittäydy sossun luukulle kittaamaan kaljaa tai jää kotiin pelaamaan pleikkaria? Juuri siksi, ettei noilla käytöksillä ole sen enempää tekemistä vapaan tahdon kanssa kuin hyväosaisten toiminnallakaan.
Meidän käytöksemme on tulos jatkuvista kilpailevista impulsseista aivoistamme, joista osan tiedostamme ja toisia emme juurikaan. Nämä impulssit määräytyvät paitsi biologisesti myös eräänlaisena ohjelmointina elämänkokemuksemme kautta. Kokonaisuudesta tulee varsin yksilöllinen. Lähtökohtamme kunakin hetkenä aikaansaavat impulssimme, ja on tilanneriippuvaista, mikä impulssi sattuu voittamaan. Jännittävää on lähinnä se, että meille tulee kokemus impulssien taistelusta – vaikka tällä kokemuksella ei ole mitään varsinaista virkaa taistelussa. Se liittynee jotenkin evoluutioon. Tietoisuuden mysteeri.
Koska lähtökohtien käsittämätön summa ennustaa käytöstämme, sillä on valtava merkitys mitkä ympäristön luomat lähtökohdat ovat. Tästä syystä onkin erittäin hyvä, että meillä on lakijärjestelmiä, moraalikulttuuria, positiivista feedbackiä hyvistä teoista, laadukasta kasvatusta, koulutusta ja toimivat kannustimet yhteiskunnassa.
Se, mistä Elina Lepomäki varoitti, oli heittäytymästä fatalistiksi. Fatalisti uskoo kohtaloihin, eli ihmisen pinnallisella tasolla käsittämän determinismin lopputuloksiin. Kohtalotulkinta on sitä, että Pertti päättää olevansa ikuisesti köyhä, koska hänen vanhempansakin olivat.
Ihmisen kyky käsittää todellisuuden mekaniikan kaikkia osatekijöitä on kuitenkin niin rajallinen, että fatalismi on täysin absurdi ja tuhoontuomittu yritys ymmärtää kenenkään elämää. Vaikka meillä kaikilla olisikin ”kohtalo”, meidän on mahdotonta arvioida mikä se on. Koska siis emme voi aidosti tietää maailman ja elämämme suuntaa, meidän on tärkeä yksinkertaisesti yksilöinä elää ikään kuin meillä olisi vapaa tahto. Ja politiikassa ehkä olettaa, että sitä ei ole.
Jos haluaa pohtia sitä, miten voisimme ilman vapaata tahtoa tehdä valinta teeskennellä, että meillä on vapaa tahto, ja tehdä politiikkaa, joka olettaa, ettei sitä ole, vastaus on, että toteutuessaan se toiminta kumpuaa ympäristön luomasta lähtökohtasta, johon itse tässä kontribuoin ikään kuin kompulsiivisesti, omien lähtökohtieni seurauksena. Ja joka ottaa neuvoistani vaarin, tekee sen lähtökohtien ml. kirjoitukseni vakuuttavuuden seurauksena. Jokainen meistä on samanaikaisesti oman elämänsä elokuvan katsoja, ohjaaja ja pääroolin näyttelijä, eikä tässä ole varsinaisesti mitään ristiriitaa – ellei suostu luopumaan vapaan tahdon käsitteestä.
Fatalismikortti on samanlainen kortti kuin on natsikorttina pelattu sosiaalibiologia-korttikin. Molempia näytetään pelattavan siksi, että ihmisen kykypotentiaalin rajallisuuden huomioimisen konnotaatioilla on historiallisesti ikävä kaiku. Vaikka julkisuudessa noita kortteja olisikin ehkä järkevä pelata, päätöksentekoa ei voi laskea noiden korttien varaan.
Ikävästä historiallisesta painolastistaan huolimatta ihmisten kykypotentiaalissa hyödyntää samoja ”mahdollisuuksia” on huimia eroja sekä biologisista että kasvuympäristöksellisistä syistä. Ihmisten ideat syntyvät nimittäin siitä, kuinka nokkelia he ovat (mikä riippuu osittain synnynnäisistä kognitiivisista valmiuksista) ja siitä, mitä he ovat kasvuympäristössään oppineet. Koska kaikki ihmiset eivät ole esimerkiksi erityisen nokkelia ja koska kaikkien kasvuympäristö ei ole ollut ideoiden keksimisen kannalta yhtä hedelmällinen, edellytykset ”samojen” mahdollisuuksien hyödyntämiseen aikuisiässä vaihtelee.
”Jos vapaa tahto onkin todellisuudessa pelkkää harhaa ja kuvitelmaa, miksemme sitten vain kaikki heittäydy sossun luukulle kittaamaan kaljaa tai jää kotiin pelaamaan pleikkaria?” Koska jos vapaa tahto on harhaa, kaikki on predeterminoitua ja siksi ei voida vain heittäytyä sossun luukulle, koska ei ole vapaata tahtoa tehdä niin.
Luitko jutun edes loppuun? 😀 Käytin sivullisen todistaakseni ettei vapaata tahtoa ole. Tuo siteeraamasi oli retorinen kysymys 🙂
”Vapaan tahdon määritteleminen on yllättävän hankalaa, mutta yleensä sitä pidetään ihmisolennon tietoisena kykynä valintatilanteissa valita erilaisista tulevaisuuksista – esimerkiksi moraalinsa mukaan.”
Käytän yllä olevaa määritelmää, koska se on ainoa jonka tekstissäsi mainitset, joten olet siis varmaankin juuri todistanut ettei kyseisen määritelmän mukaista vapaata tahtoa ole olemassa. Kun käytetään vapaan tahdon määritelmänä kykyä valita erilaisista tulevaisuuksista tai vaihdoehdoista, ja kun nyt olet todistanut, ettei vapaata tahtoa ole, niin eihän kukaan voi päättää itse miten elää elämänsä. Tällöin esimerkiksi tämä lause on ongelmallinen:
”Koska siis emme voi aidosti tietää maailman ja elämämme suuntaa, meidän on tärkeä yksinkertaisesti yksilöinä elää ikään kuin meillä olisi vapaa tahto. Ja politiikassa ehkä olettaa, että sitä ei ole.”
Ilman vapaata tahtoa on mahdotonta päättää, miten elää yksilönä. Ilman vapaata tahtoa myös liberaali valinnanvapauden lisäämiseen tähtäävä politiikka on aivan turhaa, sillä valinannanvapaudella ei tee mitään jos ei ole kykyä tehdä valintoja.
Päätösten tekeminen ei mitenkään edellytä vapaata tahtoa. Yhtälailla osoitetusti mekanistinen neuroverkkotekoäly voi tehdä päätelmiä, vaikkemme sille attribuoi vapaata tahtoa.
Se mikä meille näyttäytyy ”kykynä päättää, miten elää yksilönä” on enemmänkin kognitiomme ja epätäydellisen informaation artefakti – hieman samalla tavalla kuin voimme luoda neuroneja imitoivia tekoälyrakenteita, joiden päätelmiä emme voi täysin dekonstruoida. Tekoälylle emme vain attribuoi vapaata tahtoa vaan kutsumme sen mystiikkaa mustaksi laatikoksi. Voimme silti päättää, miten elää yksilöinä ja teemme sitä koko ajan; muut vaihtoehdot eivät vain olleet aidosti mahdollisia, vaan kumottuja ideoita.
Se, että me molemmat olemme kokeneet elämässämme valintatilanteita ja valintoja edeltäneet eri impulssien väliset väännöt, on vain seurausta siitä, että kognitiojärjestelmiemme tasolla niinhän siinä on käynyt; on tullut päätöksenteon paikka, ja olemme punninneet impulssit (joka on toki saattanut tuoda esiin uusia impulsseja) ja niiden pohjalta päätyneet johonkin. Ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että se on jotain paljon kummallisempaa kuin neuroverkkojen toiminta tai sähköisten signaalien kulkemista tietokoneen logiikkapiireissä.
Minä kirjoitin tämän kommentin, koska lähtökohdassa (universumin tila) se oli ainoa mahdollinen seuraus, toisessa tilassa ei välttämättä niin. Sinun reaktiosi oli tietynhetkisen sinun eksistentiaalinen kompulsiosi. Kykymme tehdä hyvää ja järkeviä asioita maailmassa, ovat toteutuessaan ”kompulsioita” vaikka miten niitä pohtisimme, kuten myös itse pohtiminen.
Se syy siihen, miksi näitä juttuja ei kannata pohtia muuten kuin etiikkaan ja yhteiskuntajärjestelmiin liittyvissä jutuissa on juuri kuten kuvasin, fataliamin uhka. Noin niin kuin periaatteessa ohjelmoimme jatkuvasti toinen toisiamme. Tämä on minun massamedian välittämää ohjelmointiani, jolla pyrin ohjelmani vuoksi parantamaan järjestelmää. Sitä on minusta positiivinen ihmisyys. Maailmankaikkeus on kaunis.
”Minä kirjoitin tämän kommentin, koska lähtökohdassa (universumin tila) se oli ainoa mahdollinen seuraus, toisessa tilassa ei välttämättä niin”
minä tiedän, että vapaa tahto on olemassa, ja minusta politiikkaa ei saa tehdä olettaen, että sitä ei ole olemassa.
minä kirjoitin tämän kommentin, koska lähtökohdassa se oli ainoa mahdollinen seuraus, ja en ole mitenkään voinut välttyä tietämättä mielestäni varmasti, että vapaa tahto on olemassa. en ole mitenkään voinut myöskään välttyä siltä, että (hypoteettisesti) halveksun laiskoja köyhiä ja tiedän heidän huono-osaisuutensa johtuvan heidän laiskuudestaan.
miksi minua syyllistetään richsplainingista? pitäisi lanseerata termi ”idioottisplaining”. anteeksi, unviersumin nimenomaisessa lähtökohdassa tämä oli kai ainoa mahdollinen seuraus.
Oikeastaan et voi mitenkään tietää, että vapaata tahtoa on olemassa, koska sen todistaminen kokeella edellyttäisi kaikkitietoisuutta ja esimerkiksi aikamatkustamista taaksepäin. Se, että se tuntuu siltä, ei ole looginen todiste sen puolesta.
Laiskuus onkin sitten jännittävämpi käsite, josta varmaan kirjoitan oman artikkelin tulevaisuudessa. Se mitä kutsutaan laiskuudeksi on nähdäkseni lähtökohtien ja ympäristön yhteisvaikutusten yhteiskunnallisesti epäoptimaali lopputulos, jota voidaan korjata muuttamalla lähtökohtia ja ympäristöä (jos yhteiskuntana niin halutaan). Sen tekeminen kunnolla menee kuitenkin rakettitieteeksi.
epäilen, että missaat pointin. jos tiedän, että vapaa tahto on olemassa, niin tiedän sen ”koska lähtökohdassa (universumin tila) se oli ainoa mahdollinen seuraus”.
kuten itsekin totesit, kaikki, mitä teemme, on eksistentialistisia kompulsioita, jote vaikka voisin vitsailla siitä, mikä tässä positiossa ja sinun argumentoinissasi on hieman kummallista, ei sillä ole mitään merkitystä, koska annetussa universumin tilassa tämä keskustelu oli ainoa mahdollinen seuraus.
minulla ei koskaan ollut vaihtoehtoa olla tietämättä, että vapaa tahto on olemassa, ja mikään, mitä sinä sanot, ei sitä voi muuttaa – koska muita mahdollisia seurauksia ei, annettuna lähtötila, ollut.
laiskuuskaan ei tietenkään ole mitään muuta, kuin ominaisuus; jos henkilö on laiska, niin ei hänellä koskaan muuta mahdollisuutta ollutkaan: samalla tavalla murhaajalla tai raiskaajalla ei koskaan ollut mitään muuta mahdollisuutta tässä uinversumissa.
kai sinä tämän nyt sentään hyväksyt oman argumenttisi loogisena lopputulemana?
ps. vielä kommenttina yhteiskunnan muuttamisesta.
määrittelemässäsi tilassa yhteiskuntaa ei voi muuttaa. yhteiskunta joko on jonkinalinen tai on toisenlainen, hetkenä minä hyvänsä. kausaalisuudella on merkitystä vain siinä mielessä, missä objektit törmäävät toisiinsa ja universumi jatkaa omalla polullaan kulkemista.
jos yhteiskunta sitten poliittisten ”päätösten” seurauksena muuttuu, se et ollut sinä, joka niihin poliittisiinä päätöksiin vaikutti, koska, koneessa ei ole kummitusta, eikä kartesiolaista teatteria. kaikki, mitä olet, on vaan illuusio, jonka eksistentialistinen kompulsio on tuottanut: se, mitä kuvittelet tässä tekeväsi, on vain muutaman solun keskenään toisilleen tuottama videopätkä asioista, jotka olisivat joka tapauksessa tapahtuneet.
yhteiskunnan muuttaminen ei ole pirun vaikeaa, se on mahdotonta, koska mitään muuta mahdollisuutta ei koskaan ollutkaan. jos yhteiskunta taas muuttuu, niin jälleen, mitään muuta mahdollisuutta ei koskaan ollutkaan.
se ”emergentti” minä on siis passiivinen katsoja, epähenkilö jolla ei tosiasiassa ole mitään kykyä vaikuttaa asioiden kulkuun.
Kyllä, ”laiskuus” on nimitys ihmisen jo tapahtuneelle toiminnalle. Samoin kutsumme murhaajiksi ja raiskaajiksi sellaisia, jotka ovat vastaavasti menetelleet. Se, olisiko heillä yksilötasolta ajateltuna ollut muitakin mahdollisuuksia, niin todennäköisesti olisi, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, mutta olivat nyt näin mennäkseen. Tämä ei kuitenkaan toimi minkäänlaisena eksistentiaalisena tuomiona heitä kohtaan, jonka mukaan heidän tulisi aina, kaikissa olosuhteissa ja lopun elämnäsä laiskotella, murhata ja raiskata. Se olisi fatalistista ajattelua.
Samalla tavalla, mitä tulee yhteiskuntaan, esimerkiksi lainsäädäntö on alati muuttuva järjestelmiä, joka muovautuu ihmisten luontaisen toiminnan seurauksena, vastaamaan ihmisten impulsseja sitä kohtaan. Yksilötasolta tarkasteluna he tietenkin muuttavat yhteiskuntaa, mutta kaikki yhteiskunnan muuttaminen ei ole tahallista, vaan lukemattomien pikkutekijöiden summaa. Tahallisuus ja tahto ovat kuitenkin yksilöajattelun termejä, joita käytämme kuvaamaan kapeakatseisesti ilmiöitä, joita voi tarkastella muistakin näkökulmista. Yhteiskuntia ja kulttuureja voi aivan mainiosti tarkastella evolutiivisina järjestelminä, vailla aitoa suunnittelijaa ja tavoitetta.
Jos yhteiskunta poliittisten päätösten (jotka eivät edellytä vapaata tahtoa) seurauksena muuttuu koska ihmiset ovat vakuuttuneet jostain ajatuksestani, olen tietenkin ollut tässä muutoksessa ihan havaittava toimija, joskin tarkka attribuutio on hyvin vaikeaa, koska maailma ei ole missään käsitettävässä mielessä kausaalinen. Se, että toimintani on ollut ”kompulsiivista” ei muuta tätä asiaa. Voimme tietenkin kiistää ylipäätään ajatus siitä, että on olemassa ”minää” ja ”ketään”, mutta se sopii huonosti ihmisaivoille, jotka keskittyvät kuvioihin (patterns) ja kokonaisuuksiin (symboleihin).
Samalla ei minusta ole mitenkään perusteltua antaa tämänlaisen maailmankuvan syödä itseä; olisi jonkinlaista fatalismia ajatella, että todellisuuden pysyvän ja itsestä täysin riippumattoman ja vaikutusvallan ulkopuolisen ilmiön käsittämisen pitäisi yhtäkkiä muuttaa tapaa, jolla on aina elänyt. Sen pitäisi vertautua henkilökohtaisena löydöksenä suunnilleen siihen, että kuulee radiossa uudesta hyönteislajista, jota ei tule koskaan näkemään. Voin olla ihan onnellisesti illuusio, koska en ihmisenä pysty mitenkään aidosti sisäistämään sitä kuitenkaan. Se, ettei vapaata tahtoa ole olemassa, ei mitenkään poista sitä yksilötason kokemuksen äärimmäistä todellisuutta yksilölle itselleen.
Voin, näin ajatellen, täydellä mielenkiinnolla katsoa, minkälaisen teoksen meidän kaikkien omien elämien pääroolielokuvat synnyttävät, kun toimimme luonnostamme, johon ainakin minun käsitykseni mukaan sisältyy ainakin joidenkin yksilöiden kompulsiot muokata muiden lähtökohtien ja ympäristön seurauksena syntyviä kompulsioita suuntaan, joka vastaa lähtökohtiemme käsitystä hyvästä elämästä ja kärsimyksen voittamisesta. Ideat ja tavoitteet paremmasta maailmasta eivät edellytä vapaata tahtoa, mutta ovat minusta yksilötasolla silti hyvin tärkeitä asioita, eikä kokemukseni kompulsiivisuus mitenkään vähennä kokemuksen arvoa itselleni.
hetkinen. siteeraan hieman aikaisempaasi.
”Minä kirjoitin tämän kommentin, koska lähtökohdassa (universumin tila) se oli ainoa mahdollinen seuraus”
olet käyttänyt omien sanojesi mukaan pitkän pätkän tekstiä perustellaksesi, miksei vapaata tahtoa ole olemassa; ja kommenttisi alleviivaa sitä. olet kirjoittanut juuri mainitsemasi kommentin, koska se oli ainoa mahdollinen seuraus: ei siksi, että valitsit juuri ne spesifit sanat, koska tosiasaissa ei ole mitään, mikä olisi valinnan tehnyt. et voinut valita mitään muuta. ne sanat vaan tulivat mieleesi, ja lopulta kirjoitit ne.
”Kyllä, ”laiskuus” on nimitys ihmisen jo tapahtuneelle toiminnalle. Samoin kutsumme murhaajiksi ja raiskaajiksi sellaisia, jotka ovat vastaavasti menetelleet. Se, olisiko heillä yksilötasolta ajateltuna ollut muitakin mahdollisuuksia, niin todennäköisesti olisi, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, mutta olivat nyt näin mennäkseen.”
keskeinen kysymys on tämä:
mikä on sitten yksilötasolla ajateltuna se muu mahdollisuus: haen nyt tässä sitä muuta mahdollisuutta, johon tämä yksilö olisi itse voinut vaikuttaa. selvästikään tämä yksilö ei ole voinut vaikuttaa geeneihinsä tai ympäristöönsä, ja tässä mielessä yksilön suorittama murha on aivan yhtä lailla ainoa mahdollinen seuraus, kuin kirjoittamasi kommentti oli.
tietenkin, jos murhaaja olisikin syntynyt eri perheeseen, niin silloin hänen polkunsa olisi ehkä ollut erilainen: mutta ympäristötekijät ja biologia poissulkien, mikä on se kanava, jota kautta murhaaja olisi yksilönä, itse, voinut vaikuttaa tekemäänsä murhaan sen enempää kuin sinäkään kirjoittamaasi kommentiisi?
muistetaan nyt, että minkäälaista vapaata tahtoa ei ole, joten murhaaja ei olisi voinut ”päättää toisin”, tai ”päättää toisin ala-asteella lintsaamiensa etiikan tuntien osalta”, tai ”päättää toisin huonojen valintojen osalta, jotka johtivat hänen putoamiseen pois lukiosta”. hän ei oikein myöskään voinut syntyä eri perheeseen, koska määritelmällisesti hän on hän. se vain meni näin, eikä hän voinut siihen mitenkään vaikuttaa.
”Tämä ei kuitenkaan toimi minkäänlaisena eksistentiaalisena tuomiona heitä kohtaan, jonka mukaan heidän tulisi aina, kaikissa olosuhteissa ja lopun elämnäsä laiskotella, murhata ja raiskata.”
mutta tosiasiassa, jos niin käy – että he loppuelävänsä murhaavat ja laiskottelevat – niin sehän oli ainoa mahdollinen seuraus. mitään todellista valintaa ei ole. se vain voi hänen tapauksessaan mennä niin, eikä hän oikeastaan sille mitään voi. se voi tietenkin mennä jotenkin toisinkin, mutta silti, hänellä ei koskaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta itse vaikuttaa siihen, miten asiat menivät.
eikö näin?
”Mitään todellista valintaa ei ole, se vain voi hänen tapauksessaan mennä niin, eikä hän oikeastaan sille mitään voi. Se voi tietenkin mennä jotenkin toisinkin, mutta silti, hänellä ei koskaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta itse vaikuttaa siihen, miten asiat menivät.”
Nähdäkseni sekoitat keskenään kaksi seuraavaa asiaa:
Molemmissa on ihmisten käsitemaailman kannalta ”mahdollisuus”, ero on vain siinä, onko se aito mahdollisuus merkityksessä, että ihan oikeasti olisi voinut mennä toisin, ja siinä välissä tapahtui jotain todella mystistä. Esimerkiksi jos tutkimme ihmisten käytöstä, tunnistamme ihan helposti keinoja, joilla heidän valintojaan voi tarkoituksenmukaisesti ohjailla hyvinkin paljon. Vapaan tahdon ”toiminta-rako” tietenkin silloin supistuu vahvojen impulssien painostaessa, mutta miksei se silloin voi myöskään silloin olla nolla, ja asia käsittää ulkoa inspiroitujen ja sisältä kumpuavien impulssien väliseksi mittelöksi?
Subjektiivisesti elämä tietenkin ilmenee 2. mukaisesti. Se kokemus on kuitenkin artefakti epätäydellisestä informaatiosta ja ihmisen tavasta käsittää asioita dualistisesti ja käsitekokonaisuuksina (ajatusminä,fyysinen minä, muu maailma). Se ihmisen tapa käsittää se asia on täysin irrelevantti objektiivisen todellisuuden kannalta. Aivomme ovat lähtökohtaisesti hyvin huonoja pohtimaan asioita inhimillisen käsitteistön ulkopuolella.
ei, en sekoita: yritän vaan saada sinut kiertelemättä vastaamaan.
yritän uudestaan: tulkitsen positiosi ensin kuvauksesi kautta (kirjoitat, että vapaata tahtoa ei ole), ja sitten käytännön demonstraation kautta.
”Minä kirjoitin tämän kommentin, koska lähtökohdassa (universumin tila) se oli ainoa mahdollinen seuraus”
kysyn uudestaan, etenkin siksi, että otit esille, että politiikkaa pitäisi mielestäsi laatia sillä ajatuksella, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa.
yritän edelleen kysyä, mikä on se ”jokin”, johon ”henkilö” itse olisi voinut vaikuttaa, jottei olisi ollut murhaaja. se, mikä yksilön oma kokemus on, on epärelevanttia: relevanttia on se, että ”henkilö” on suorittanut tapahtuman jota kutsumme murhaksi.
”Se, olisiko heillä yksilötasolta ajateltuna ollut muitakin mahdollisuuksia, niin todennäköisesti olisi, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, mutta olivat nyt näin mennäkseen.”
yritin kysyä, siis, mitä nämä ”muut mahdollisuudet” olisivat olleet; ja olisiko henkilö itse voinut vaikuttaa niihin (oletettavasti jälkimmäiseen kysymykseen ei, koska vapaata tahtoa ei ole).
kysyn nämä kysymykset nyt toiseen kertaan, koska et ole vastannut niihin. sisältä kumpuavat impulssit ovat selvästikin päätyneet sinne sisälle ulkoa. et voi paeta tätä semanttiseen hölynpölyyn: siksi siteerasin sinua nimenomaan siitä kohtaa, jossa totesit kirjottavasi kommenttia koska se oli AINOA MAHDOLLINEN SEURAUS.
ainoa mahdollinen. ainoa. mahdollinen. murhaajallekin murha oli ainoa mahdollinen seuraus siinä maailmantilassa. se, miten niitä ”mahdollisuuksia” subjektiivisesti tulkitsee, on toissijaista, jos lopputulema on aina sama. onko se?
—
miksi tämä on relevanttia? koska toisaalta implikoit, että poliittisia päätöksiä pitäisi tehdä olettaen, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa. tämä liittyy yhtä lailla vähäosaisiin kuin murhaajiin. poliitikot tekevät päätöksiä myös siitä, miten murhaajia kohdellaan.
esimerkiksi murha juridisena käsitteenä lakkaa olemasta (ja kaikki murhat alennetaan tapoiksi), jos politiikka lähtee liikkeelle siitä, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa. tämä olisi hyvin fundamentaalinen muutos juridisessa käytännössämme. rikosoikeudellisesti se käytännössä tarkoittaisi sitä, että kaikki rikokset suoritettaisiin syyntakeettomina. tulkitsenko oikein, jos näen tästä että poliitikkona kannatat tätä?
Nyt ehkä ymmärsin, mitä haet.
Se mitä yritin sanoa (ja josta tulen kirjoittamaan toisen artikkelin) on, että vaikka murha perinteisenä moraaliteoreettisenä kysymyksenä lakkaa olemasta, sen ei juridisena kysymyksenä katoa minnekään.
Tämä siksi, että lainsäädäntö ei ole moraalia eikä millään tapaa siitä riippuvaista (muuten kuin käytännön toimeenpanon kannalta), vaan se lainsäädäntö on lähtökohdista kumpuavan ihmistoiminnan muokkaamista ympäristöllisin keinoin. Jos kuvittelet ihmisen palloksi universumin flipperipelissä ja lainsäädäntö on sen flipperipelin tarkoitetut radat pallon liikkumiselle, ymmärrät varmasti, että flipperipelin kenttäsuunnittelulla on vaikutus pallon liikkeisiin. Tiedämme myös, että ei ole virheetöntä flipperiä, ja joskus pallot menevät pelin kannalta epätarkoituksenmukaisiin paikkoihin, mutta tätä voi kuitenkin ehkäistä hyvällä kenttäsuunnittelulla ja -rakentamisella.
Tämä sama anologia toimii myös ajatuksissani valtion roolista liberaalissa markkinataloudessa. Markkinatoimijat voidaan käsittää erilaisiksi flipperipalloiksi.
Se, mitä rikollisille pitää tehdä on aihe, joka ei liity mitenkään vapaaseen tahtoon eikä siten varsinaisesti siihen miten yleensä käsitämme syyntakeellisuuden. Rikollisten kohtelu ja uudelleenintegraatio on kriminologiaa, joka on oma tieteenalansa, johon en ota kantaa. Toki meillä on käsitys siitä, että rikollisten julma kohtelu ei yleensä johda toivottuihin lopputuloksiin.
länsimaisen moraaliteorian keskeisiä konsepteja on ajatus vapaasta tahdosta. lainsäädäntömme perustuu siihen. poislukie tietyt kapinalliset, kuten nietzsche (joka muuten ehdottaa, että tulisi elää aivan kuin vapaata tahtoa ei olisi olemassakaan, joka on osa nietzschen moraaliteoriaa, johon esimerkiksi ajatus siitä, että vähäosaisten tukeminen on lähinnä ihmisyyden kokonaisuuden satuttamista ja turmelemista, perustuu), ovat tällä linjalla.
ei ole mahdollista erottaa moraaliteoriaa juridiikasta: kun toteat, että politiikassa täytyy tehdä päätöksiä sillä oletuksella, että vapaata tahtoa ei ole olemassa, on ehkäpä sitten säädettävä rikoslakikin sillä oletuksella, ettei vapaata tahtoa ole olemassa. eduskunta säätää suomessa lait: eivät kriminologit. oletko nyt ihan varma, että olet pyrkimässä oikeaan hommaan, eduskuntaan siis? vastuuta rangaistusten säätämistä ei voi jättää kriminologeille. vastuun kantaa eduskunta.
jos taas delegoit kaiken päätöksenteon kyseenalaisen tieteenalan ratkaistavaksi (taloustiede, sosiaalipolitiikka, kriminologia – meillä on tieteenala jokaista poliittista päätöskenttää varten), niin olet luopunut pitkälti siitä ajatuksesta, että politiikkaa tehdään sen perusteella, että vapaata tahtoa ei ole olemassa.
et voi valita molempia ja olla konsistentti; ellei tämä kaksinaismoralismi tietenkin ollut ”ainoa mahdollisuus” tässä uinversumissa. jos haluat olla eksakti fysiikan teorian mukaisesti, myöskin eron tekeminen nyt ja tulevaisuudessa tapahtuvien murhien suhteen on turhaa: kuten jo albert einstein totesi (biosentrismi osalta), fysiikan näkökulmasta nykyhetki, menneisyys, ja tulevaisuus ovat vain tajuntamme luomia illuusioita”.
jos subjektiivisena henkilönä toimit kuitenkin aivan, kuten aika ja vapaa tahto olisivat olemassa, voi olla melkoisen hankala tehdä sellaista politiikkaa, joka perustuu oletukselle, ettei vapaata tahtoa ole olemassa – mitä ikinä tällainen politiikka tarkoittaakaan.
Höpsismin avulla on helppo todeta, että päätöksentekomme hyödyntää kvanttitason ilmiöitä. Otetaan karkkipussista salmiakkikarkki ja sitruunakarkki. Ei heitetä lanttia, vaan otetaan radioaktiivinen lähde, jossa tapahtuu hajoaminen keskimäärin kerran kahdessa minuutissa: keskimäärin joka toinen minuutti ei tapahdu hajoamista. Jos seuraavan minuutin aikana tapahtuu hajoaminen, syödään salmiakki. Jos ei, syödään sitruunakarkki.
Oman päätöksenteon analyysistä on hyötyä muiden päätöksenteon arvioinnissa. Me olemme siinä niin hyviä, että voimme vaivatta ulkoistaa myös omat päätöksemme jonnekin kehomme ulkopuolelle. Säteilylähteeseen. Kolikkoon. Vaikuttaisi siis siltä, että päätöksemme ovat niin vapaita kuin se maailmankaikkeudessa ylipäätään on mahdollista. Epäilemättä voi olla myös mahdollista, että koko universumi on predestinoitu, mutta nykyfysiikan perusteella sitä ei voi päätellä.
Universumin predestinaatio onkin epämielenkiintoinen asia samasta syystä kuin fatalismikin; predestinaation implikaatioista on mahdotonta päätellä mitään ihmiselämälle oleellista tai hyödyllistä.
Hm, kaipaisin enemmän linkkejä tieteelliseen tutkimukseen sosiaalisiin mobiiliuteen liittyen eri yhteiskuntaluokkiin eri yhteiskunnissa. En tiedä juuri tästä asiasta paljoa mutta muistan Tyler Cowenin vertauksen miten Kiina nousi jaloilleen. Se näki kun Etelä-Korea (ns. Miracle of the Han River) omaksui länsimaiset arvot ja markkintalouden nousi köyhästä valtiosta menestyäväksi ja kopioi saman. Voisin antaa lukuisia esimerkkejä omasta elämästäni, jossa kun naapurin Pekka pystyi tähän niin pystyn minäkin. Tämä ei ehkä vastaa itse kysymykseen.
Lisäänpä hiukan, että tässä jotain linkkejä. Nämä eivät nyt ole tieteellistä tutkimusta (toki referenssejä siihen löytyy) mutta sattuivat nyt olemaan käden ulottuvilla. Arvostan myöskin Scott Alexanderia suuresti.
http://slatestarcodex.com/2015/08/02/stalin-and-summary-statistics/
http://slatestarcodex.com/2016/01/30/staying-classy/
Hieno kirjoitus, vaikkakin atomipommi-kärjistys oli turhaa. Tiedät kyllä hyvin, mitä tällä butterfly-effect ilmiöllä tarkoitetaan. Lisäksi hermoston (mukaan lukien aivot) toiminta nojaa kemian ohella vahvasti sähköisiin ilmiöihin eli kvanttitasoon, joten siltä osin en voi allekirjoittaa näkemyksiäsi. Kuitenkin tein jo ite parikymmentä vuotta sitten esitelmän lukion filosofian tunnille tästä aiheesta. Ja päädyin silloin samaan asiaan, eli siihen että ”vapaa tahto” on väistämättä täysin illusionistinen käsite – oli maailma sitten deterministinen tai satunnaisuuksiin perustuva. Oleellista on juuri se, MITEN päätös lopulta syntyy? Heitetäänkö noppaa, vai punnitaanko vain käytössä olevia tietoja ja edetään raskaimman vaakakupin suuntaan. Mitään muita vaihtoehtoja ei taida olla. Kiitos tästä.