Jos mikään vuoden juhlapyhistä kantaa valtavaa yhtäläisyysmerkkiä ydinperhenormatiivisuuden kanssa on se joulu. Mikään vuodenaika ei myöskään ole yhtä vahvasti sidonnaisuudessa syyllisuuden, pelon ja häpeän tunteisiin. Tämä kirjoitus käsittelee laajan tuttavapiirini joulusuunnitelmia.
Kun pysähdymme tutkiskelemaan joulua jenkkihymyjen, punaisenkiiltävien pallojen ja kuusiseppeleiden esiriippujen läpi, tulee yleensä ensimmäisenä mieleen kulutusjuhla. Punainen Coca-Cola -joulupukki symboloi ydinperheen suhdetta materialismiin; välittämistä, rakkautta ja sääliä viestitään esineiden kautta. Samalla opetamme nuorimmaisemme odottamaan materian suihkulähdettä. Pehmeä paketti tai harvempi lahja tarkoittaa lapselle, etteivät hänen vanhempansa rakastakaan häntä.
Silti se, mikä usein jää huomaamatta tarkastellessamme joulua ilmiönä on sen sosiaalisen aspektin symboliikka. Joulu on puhtaasti ydinperheen symbolia palvova kultti, joka kokoontuu olohuonealttarille. Paketit, ruoka ja kuusi ovat vain uhrilahjoja ydinperheelle, jotta se ei hylkäisi meitä.
Edustan sukupolvea jonka perheet pärjäsivät 90-luvun laman läpi hyvin vaihtelevin tuloksin. Siinä missä jotkut vakaavaraisemmat perheet jopa hyötyivät lamasta taloudellisesti, oli arpa talouden toisella puolella sitäkin huonompi. Hirttäytyneet vanhemmat, työttömyyden häpeästä alkanut alkoholismi ja epätoivon aiheuttamat avioerot olivat laman alla viimeistä huutoa. Ne kulmaräkälän ylipainoiset kantispulsut ovat ikäisteni vanhempia. Ei ole siis ihme, jos ydinperheen idylli ei oikein sovi kuvaamaan kaikkien sukupolvitoverini perhesuhteita.
Liian moni tuttavani etsii joulurauhaa hehkuviinipullon pohjasta ja rauhottavista. Silti monet hakevat joululta jotain muuta kuin yksinäistä yksiön seinän tuijottamista. Välttääkseen tilanteita, jotka jatkuvasti muistuttavat heitä omasta toiseudestaan hakeutuvat he yötöihin joulun alla – täytyyhän jonkun olla töissä takaamassa terveydenhuoltomme ja kännisten keski-ikäisten sosiaalipalvelut keskustan baareissa.
Vaikka joulu on aikaa jota kammoksuen odotan joka vuosi, tiedostan olevani epäreilun etuoikeutettu kun minulla on viettää jouluaatto edes jonkinlaisen perheen kanssa. Tästä johtuen en toivotakaan hyvää joulua. Minä lähetän sympatiani teille, jotka pakenevat kultin palvontaa töihin. Teille, joilla ei ole varaa talouspaperiin. Teille, jotka ansaitsette parempaa.
Sininen hetki herättää kesän kaipuun
Jostain leijailee nenään tuoksu joulukebabin
Lukijan lähettämä kuva joulukebabista.
Ehkä se oon vaan mä, mutta tämän viesti iski ja upposi kyllä ihan täysillä. Loistavaa tekstiä!
Joskus voisi tehdä kyllä hyvää ihan rehellinen komerojoulu yksin. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Silleen niinku oikeaa rauhoittumista. Onneksi olen onnistunut kommunikoimaan relevanteilla ihmisille, että minä en lahjoja osta, enkä niitä itsekään halua. Ehkä seuraavalla levelillä sitten suljen itseni joulun sosiaalisesta maailmasta täysin.
Terveisiä komerojoulua viettämästä.
Joulunpyhät ovat suorastaan apokalyptisen rauhallista aikaa. Ulkona liikkuu vain muutama zombi, naapuritalot ovat lähes pimeinä. Mikä parempaa, sähkö ja Internet toimii silti.
Ihmisseurassakin olemiseen olisi mahdollisuuksia, mutta omassa rauhassa on paljon parempi olla. Stressin, matkustamisen ja hössötyksen sijaan saa vähintään kaksi perättäistä päivää ilman minkäänlaisia rituaaleja, vuorokausirytmiä, tai muita ihmisiä.
Tämä on se lahja, jonka olen antanut itselleni jo yli kymmenenä vuonna peräkkäin.
Tykkään myös uskoa, että läheiseni ymmärtävät minua. Kyllähän ne tietävät, että olen vähän tämmöinen.